nanowrimo 2007, Epilogi: Muistikirjasta

Menin suoraan baaritiskille, tilasin juoman ja loin olkani yli pitkän viileän katseen joka pyyhkäisi pöytien yli ja pysähtyi häneen. Mies nosti lehtensä ylemmäs. Jäin tiskille odottamaan että hän tekisi aloitteen. Tiesin ettei tähän aikaan tarjoiltu pöytiin. Mies taitteli lehtensä ja tuli tiskille se kädessään. Anteeksi, mutta odotatteko jotakuta, kysyin häneltä. En, mies vastasi, en ketään. Lasini oli vielä puolillaan, heitin sen sen hänen kasvoilleen ja lähdin kävelemään pois. Portaissa kuulin askeleita, mutta minut ohitti likainen vanha nainen, pullonkerääjä.


Kun odotin kaksosia sama nainen seurasi minua. Puhuttelin häntä useamman kerran ja uhkasin virkavallalla, mutta hän seurasi sinnikkäästi koko raskauden ajan.
Pari kertaa näin naisen puiston laitamilla, laitoin heti ensimmäisen kerran jälkeen rajalle Täällä vartioin minä –kyltin, johon leikkasin kuvan irlanninsusikoirasta. Myöhemmin kun en pystynyt enää kävelemään, näin naisen ikkunan takana, ja pari kertaa kuulin pullojen kilinää kun hän kiersi taloa pimeässä.

Kaksosten synnyttyä nainen katosi, luulin hänen kuolleen, irtolaiset saattavat jäätyä pakkasöinä, ja ties vaikka hänellä olisi ollut joku sairaus. Maito ei noussut rintoihini ja kaksosia oli pakko ruokkia pullosta. Pienempi huusi koko ajan. Koliikkia, kotisisar sanoi, jos vaan koettaisitte vielä imettää, maito voi nousta kun lapset imevät. Sisar asetti lapset rinnoilleni ja ne huusivat kahta kauheammin ja purivat ikenillään kuivia nännejäni kunnes lopulta nukahtivat.
Painoin pääni pojan niskaan, se haisi kaivovedeltä ja suolalta, ei lainkaan vauvanhajua. Luulen että nukahdin itsekin, sisar oli jo lähtenyt. En edes herännyt kun mieheni tuli ja laittoi lapset sänkyyn.

Yöllä kuulin taas kilinää, se tuli kuistilta, oven takaa, joku sovitti avainta lukkoon. Otin hedelmäveitsen pöydältä ja työnsin oven auki. Näin kuinka hahmo vilahti puiston perällä poppeleiden takana ja kuulin vaimeaa kilinää. Minä soitan poliisit, huusin naisen perään.

Lapset nukkuivat rauhallisina, toinen poika vatsallaan ja toinen selällään, silmät puoliummessa. Pelästyin että pienempi poika onkin hereillä ja alkaa taas huutaa, nappasin täkin ja menin talon toiseen päähän sohvalle nukkumaan.

Aamulla mieheni herätti minut lähtiessään töihin ja muistutti että lapset pitää ruokkia kerran jo ennen kotisisaren tuloa. Sanoin etten ymmärrä miksi hän jättää minut yksin vastuuseen kaikesta. Mutta sellaisia miehet ovat.
Tiesin että pienempi pojista alkaa huutaa, jos menen samaan huoneeseen ja rintojani pakottaa kuin olematon maito pyrkisi niistä ulos. Söin aamiaista ja vähän ennen kotisisaren tuloa lähdin lastenhuonetta kohti. Jo käytävään kuulin kuinka lapsi kirkui, avasin maitopullon ja hain siihen tipan konjakkia.

Nostin pienemmän pojista syliini ja juotin käsissäni lämmenneen maidon sille viimeistä tippaa myöten. isompi poika nukkui vielä, somana vatsallaan. Kun sisar tuli hän sanoi että poika oli kuollut, vaikka minä tiesin että se vaan nukkui sikeästi, niinkuin miehet nukkuvat.
Se kulkee suvussa: isäni veli putosi portaista ja häntä luultiin kuolleeksi, sydän ei lyönyt eikä pulssia tuntunut. Paloautoa odotellessa ambulanssimiehet huomasivat kuitenkin kuinka väri palasi hänen kasvoilleen, ja pulssi alkoi vähitellen tihetä, se oli pitkään alle kymmenen. Toisen kerranhän oli jo keski-ikäinen ja suonikohjuleikkauksessa, kun tädille soitettiin sairaalasta. Olemme pahoillamme, miehenne joutui shokkiin ja kuoli tajuihinsa tulematta. Täti vastasi reippaasti että kyllä se siitä virkoaa.

Poikakin alkoi virota, kasvot punertuivat ja sydämenlyönnit alkoivat tuntua, mutta se ei herännyt. Kotisisar soitti miehelleni ja vei pojan sairaalaan. Minun oli jäätävä pienemmän pojan kanssa. Ravistelin lasta ettei se nukahtaisi. Aina kun se sulki silmänsä nipistin tai nostin lapsen avonaisesta ikkunasta raakaan kevätilmaan. Illalla väsyin ja lapsi nukahti, mutta heräsi parin tunnin päästä huutamaan ruokaa tai mahakipua tai veljeään, minulla ei ollut lapseen minkäänlaista yhteyttä enkä kertakaikkiaan tiennyt mikä sillä oli hätänä.

Mieheni tuli kotiin vasta myöhään yöllä, poika on koomassa, hän sanoi. Elintoiminnot ovat muuten normaalit, mutta sydän hidastuu jos hän nukahtaa. Hänet on nyt kiinnitetty sydämentahdistimeen, mieheni sanoi ja purskahti itkuun. Minä muistin miltä sairaalaan viety poika tuoksui, ei vähääkään vauvalta.

Pyysin miestä huolehtimaan lapsesta, hän luuli että aioin mennä sairaalaan ja lupautui jo soittamaan sinne, mutta minä kielsin, puin takin ja lähdin ulos. Ikkunasta he näyttivät kotoisilta, mies ja lapsi valokehässä. Paita tuntui kylmältä. Kun avasin takkia, paidanetumus oli märkä.

Kävelin pimeässä ja kuulostelin kilinää. En ollut varma siitä mitä tekisin naisen kohdatessani, mutta jonkinlainen suunnitelma alkoi hahmottua mielessäni.