nanowrimo 2007

Toinen päivä:

Poika oikaisi suoraan lähimmän kapakan ovelle, mutta tukevatekoinen narikkavahti pysäytti hänet siihen, ei tänne tänään, mies sanoi, poika valmistautui jo kaivamaan papereitaan, mutta katsoi sitten miestä, joka katsoi ohi, ja tajusi. Hän palasi kämpille vaihtamaan vaatteet ja nakkasi kassin lehtineen takaisin paperinkeruulaatikkoon.

Poika päätyi Pelikaaniin, osti kaljan, nappasi tiskiltä iltalehden ja korttipakan ja suunnisti nurkkapöytään. Hän pyöritteli kortteja käsissään muttei ryhtynytkään latomaan pasianssia, vaikka oli ensin aikonut. Poika avasi lehden, selasi sen läpi, ymmärsi etsineensä uutisia miehestä, niitä ei ollut, sysäsi lehden syrjään, ja joi kaljan loppuun. hän oli aikeissa hakea toisen kun pöydän viereen tuli tyttö.
Moi, onks tässä tilaa, tyttö kysyi ja osoitti tyhjää tuolia. On, poika vastasi, tytöllä ei ollut mitään kädessään, mä haen just kaljan, haluaisitsä jotain, poika kysyi. Punaviiniä kaheksan senttiä, oota mä annan rahat, tyttö vastasi, mutta poika oli jo menossa tiskille.
Poika toi juomat ja otti tytön pöydälle latomat kolikot laskematta, kiitos, oisin mä voinut tarjotakin, mutta oon kyllä aika peeaa.
Sä olit jotenkin yksinäisen näkönen, tyttö sanoi ja väläytti nopean hymyn. Siks mä tähän pöytään, tarkotan etten mä sänkyseuraa vonkaa, vaikka onkin perjantai. Vähän aikasta siihen oiskin, poika sanoi ja hymyili nyt vuorostaan.
Mä oon Nelli, tyttö sanoi ja ojensi kätensä.
Aleksis, poika sanoi.
Tyttö puhkesi nauruun, älä viitti, etkä oo, ei kukaan oo Aleksis paitsi mun työnantajani, herra vittupää isoherra Aleksis Runeberg, tyttö sanoi ja näytti sitten vähän säikähtäneeltä, tai ei, anteeks, puran tässä paineita vaan, ootko sä tosiaan Aleksis, et kai sä vaan Runebergin poika oo?
Ei mun nimi on Jokke, tarkalleen ottaen Jouko Nurminen, poika sanoi, aattelin vaan tehä vaikutuksen, ja taisin ikävä kyllä onnistuakin, haaveissa oli vaan vähän erityylinen vaikutus, poika hymyili taas.
Äh, uskomaton yhteensattuma vaan, tyttö sanoi, pomo nakitti mut yhtäkkiä töihin kesken loman, maanantaina pitäis alottaa, ja mä olin lähössä Tukholmaan, taatusti kaikki hommat liikkeessä hoitamatta ja se oli ite ensin halunnu muka tehä "oikeita töitä" pari viikkoo, ja sitten sä sanot olevas Aleksis, mistä sulle tulikin mielees, siis eihän sen nimisiä paljoo ole?
Kävelin sen kansalliskirjailijan patsaan ohi matkalla tänne, poika sanoi ja mietti miten pääsisi liukenemaan paikalta, kuolleen miehen täytyi olla tytön pomo, ei kaupunki sentään voinut olla täynnä Aleksis Runebergeja, tai mistä sitä tiesi, ainakaan kuollut mies ei ollut tyttöä töihin käskenyt, mikäli pojan käsitykset kuolleista yhtään kutiaan pitivät.
Tyttö oli tummanpuhuvalla tavalla ihan hyvännäköinen ja hölpötti kauheasti, taisi sanoa olevansa taideopiskelija. Poikaa alkoi todenteolla hermostuttaa, aivan kuin kuollut mies vainoaisi häntä, ja miksi pitikin mennä antamaan Aikun nimi poliisiasemalla, olisihan hän voinut sanoa minkä nimen vaan, kai se mies edes jäi auton alle, kohta ne muuten syyttävät Aikkua murhasta, syrjäytynyt nainen tappoi liikemiehen, tai jotain, ei kyllä siinä puhuttiin yliajajasta, eikä Aikulla taatusti ollut edes korttia, ajokortiton alkoholistinainen, poika aloitti otsikon mielessään uudestaan, lopeta, hän kivahti.
Mitä, tyttö kysyi, mä vaan sanoin ettei se heterolta vaikuttanutkaan.
Täh, poika sanoi.
Niin siis, mun työnantaja, etten ois uskonutkaan että sillois poikaa kun se on aina ollu enemmän homon olonen, vaatteet ja kaikki.
Ai mimmoset vaatteet, poika kysyi ja katui heti liiallista kiinnostustaan, mutta tyttö selvästi piti puhumisesta.
No aitoa villaa ja pehmeetä nahkaa ja outoja värejä, siis miehelle, tai sen ikäselle miehelle ja sillain, ei ne oikeestaan oo mitään tyypillisiä homovaatteitakaan, hankala sitä on selittää, täytys nähdä.
Osui ja upposi, poika ajatteli, sama mies melkosella varmuudella, mitenkäs muutenkaan. Mun on pakko löytää Aikku ja pian, heti aamulla kun näkeekin jotain lähen etsiin sitä, poika päätti.
Mun täytyy varmaan mennä, poika sanoi, kokeet alkaa painaa päälle, täytys jotenkin selvitä niistä. Hän hymyili tytölle anteeksipyytävästi. Onhan sulla onneks pari päivää vapaata ennenkun joudut takas töihin, toivotaan että se äijä joutuu kärsiin kun nakitti sut kesken loman, poika mietti kuulostiko lause jotenkin omituiselta, eipä kai, tyttöhän oletti että mies oli hengissä ja hyvissä voimin, miten ihmeessä kuollut oli voinut käskeä tytön töihin, vai tekikö se sen jo ennen kuolemaansa. Poika alkoi pikkuhiljaa tuntea itsensä enemmän etsiväksi kuin rikolliseksi.
Ois kiva tavata toistekin, hän sanoi, oisko sulla puhelinnumeroa antaa?
Joo, oota, tyttö sanoi, ja kaiveli vyötiäiskassiaan.
Alempi on mun oma kännykkä, tyttö näytti käyntikortista. Se oli Paletti taidetarvikeketjun kortti, iso kirjava logo, sen alla pienellä ja kortin valkoista vasten huomattavan mustalla präntillä myymälänhoitaja Nelli Lindholm ja puhelinnumerot liikkeeseen ja tytölle suoraan.
Kiitos, poika sanoi, soitellaan. Tyttö jäi pöytään istumaan sen näköisenä kuin olisi aikonut sanoa vielä jotain.

Poika heräsi aikaisin, pakkasi reppuun vähän eväitä, pyöränpaikkaussarjan ja sadevaatteet, pukeutui lämpimästi ja sulloi hetken mielijohteesta reppuunsa vielä makuupussin. Hän mietti järjestystä, Tunnelinpätkä oli lähinnä, mutta hän ei tiennyt mitä kautta sinne kannatti mennä, eikä edes pääsisikö liittymän alle pyörän kanssa.
Hän ajoi pyörätietä poispäin kaupungista, vaihtoi sitten vanghalle radanvarsitielle ja alkoi tähyillä reittiä liittymän alle, läheinen pururata meni ainakin vierstä, maastopyörä kulki hyvin pururadallakin, mäen päältä aukeni harva männikkörinne, sen kun lasketteli alas oli eritasoliittymän alla, paikka oli vehreämpi kuin poika muisti, vanhat kaivonrenkaat ja siltarummut olivat sammaltuneet ja siellä täällä näkyi pieniä lammikoita joita reunustivat korkeat saniaiset. niissä kohdin joita sillat eivät varjostaneet kasvoi koivuja ja muita lehtipuita, nyt jo melkein lehdettömiä. Tunnelinpätkä oli siltarummuista suurin, sen pahvilla vuorattu tuulensuojaseinä oli likimain sellainen kuin poika muistikin, seinän tosin täytyi olla uusi.
Poika koputti rummun seinää, mitään ei kuulunut. Hän raotti pahviverhoa ja kurkisti sisään, lisää pahvia ja mytty riepuja. Kun pojan silmät tottuivat hämärään, mytty nousi kiskotellen istumaan ja siitä pilkisti harmaapartainen miehenpää.
Ootko sä Nurminen, poika kysyi.
Vittuakse sulle kuuluu, mies sanoi, Pietilä mää oon, Pietilän Antsu, jos se sun napaas kalvaa, emmää sitä salaa.
Eikun Aikkua mä etin, poika sanoi.
Mitäs sää Aikusta tahot, mies kysyi ja käänsi selkänsä pojalle.
Se on mun tätini, mulla ois sille vaan asiaa.
Emmää oo sitä nähny, helvetti, varmaan pariin viikkoon, sillähän on se toinenkin, vittu emmää tiedä, mutta pannaan sana kiertään. Mes ny siitä. Nurminen muka, mies vielä mutisi painuessaan takaisin pitkäkseen.

Poika lähti kohti vanhaa kaatopaikkaa, hän halusi jättää Rantahuvilan viimeiseksi, vaikka se saattoikin olla todennäköisin paikka löytää Aikku.
Kaatopaikan rinne oli täytetty maalla ja alueelle oli perustettu japanilainen puutarha - Mielen rauha - talvikautena vapaa pääsy, luki portilla. Poika lukitsi pyörän portin sisäpuolelle ja jatkoi kävellen rahisevilla sorapoluilla, ympärillä näkyi kiviä ja hiekkaa, matalia havupuita, kiviojia ja bambuputkia talveksi tyhjennettyjen lammikoiden päällä, kauempana oli lauta-aita, pyöreän kulkuaukon vieressä luki messinkilaatassa Kuuportti ja aukosta näkyi kivenlohkareen päällä kasvava yksinäinen käkkyrämänty, ainoa mitä oli jäljellä mehtäkojun metsästä. Poika muisti puun, se oli hyvä tuntomerkki jo lapsena, täältä ei taitaisi Aikkua löytyä, kesällä turisteja ja talvella liian avointa.

Moottoritiellä ei saanut ajaa polkupyörällä, joten poika ajoi lintujentarkkailupolkua järven soiseen päähän ja siitä jyrkännettä reunustavan kapean rantakaistaleen kinttupolkuja pitkin laakson reunaan asti. Hän jätti melko ryvettyneen pyöränsä parin haavan väliin, harkitsi lukitsemista mutta jätti kuitenkin pyörän auki, paratiiseissa ei ole pyörävarkaita. Sitten poika tuli ajatelleeksi että oli itse tavallaan sellainen. Polkupyörävaras paratiisissa.
Päivä oli hämärä, hopeanharmaa iltapäivä ja kun poika tuli Rantahuvilalle takaapäin hän näki ensimmäisenä huussin valot, katoksen kaislojen lomasta tuikkivat punaiset jouluvalot. Lähemmäs päästyään hän kuuli generaattorin hurinan, se selitti valaistuksen. Uteliaisuudesta poika jatkoi seuraavaksi jääkaapille, sen ovi oli kiinni ja kun poika avasi sen, valo tervehti sieltäkin. Jääkaapissa oli muutakin, maitoa ja pari makkaralenkkiä, pakastelokerossa avattu pakkaus trio jäätelöä.
Rinteestä näki jo että valoa tuli myös huvilan lautaseinien väleistä, täällä oli ainakin joku kotona.
Poika ylitti sillan, se oli hyvässä kunnossa, narukin tervattu. Joku otus pinkaisi pusikkoon kun hän lähestyi kojua, näytti ketulta tai punaiselta kissalta. poika rykäisi ja jäi odottamaan, kohta kojusta pudottautui alas pieni tumma mies, jolla oli kulmakarvat kuin mustat pensaat.
Terveeks vaan, et sää ainakaan kaupunkin miehiä ole, mies sanoi.
En, poika vastasi.
Niin sillä mää vaan kun ei toi sähkönjakelupolitiikka meikäläisen kortteerissa ole ihan viimesen päälle lainmukasta, tai kortteerissa ja kortteerissa, alivuokralaisena mää täällä oikeestaan olen. Vähän niinkun talonmiehenä.
Aikullako, poika kysyi, sitä mä tulinkin
Niin, Nurmisen rouvalla, joo, Aikulla, sää sitten sen tunnetkin. Otakko muuten sumppia? Panin parahiks pannullisen tuleen, mies sanoi ja lähti polkua nuotiopaikalle päin.
Joo, kiitos, poika sanoi, sitä Aikkua mä tässä
Mies kääntyi ja ojensi kätensä,
Antenni Koskinen, sähkömies jumalan armosta, tai saattaa tuo olla saatanankin tekosia tietty, sitä taitoa meinaan mikä näissä hyppysissä on.
Aleksis Runeberg, poika sanoi, Pojaks mua yleensä sanotaan.
Miehen kädenpuristus oli todella sähköinen , poika oikein hypähti tahtomattaan.
Määhän sanoin, mies naureskeli, hyppysissä sitä on. Aikkuakos sää tulit hakeen. Sitä ei oo näkyny useempaan viikkoon, eikähän se oo pariin vuoteen täällä ollukkaan kun käymäseltään, narrannu pari kalaa, sehän kattos myy niitä Halliin, ja ne ostaa kanssa, sillä on Aikulla kalat hyppysissään niinkun sähkö mulla.
Mistä mä oikein etsisin Aikkua, olis tärkeetä asiaa, poika sanoi.
Ainahan sää voisit sen mieheltä kysyä ja sitte
Nurmiseltako, poika keskeytti.
Säähän tunnet sen asiat kun omat taskus, mies ihmetteli.
Aikku on mun tätini, en mä Nurmista tiedä kun nimeltä, poika sanoi.
No sää löyrät sen keltasilta sivuilta, muuraustöitä, Nurminen, vähintäänkin vuodesta sota, hyvä muurari se onkin ja muutenkin mukava mies, ei katto meikäläistäkään karsaasti vaikka monet kattoo, eihän se mikään ihme oo, Aikustahan se johtuu, se ois varmaan tahtonu Aikun pitääkin, mutta oli niitä kattojen ja seinien miehiä, eikä Aikkua saanu sisällä pireltyä, ei meikäläisiä saa niihin petoniumpioihin pakattua, sitten millään, sano.
Onko siellä keltasilla sivuilla Nurmisen kotiosoite, poika kysyi.
On se, mutta säähän voit soittaakin sille. Otas ny sumppia tästä, tosson muki ja noita pippereitä vai mitä keksilöitä ne ovat. Ja istu persiilles, ei tässä kumminkaan jäniksen selässä olla, vaikka yöks jäisit.
Mä oon ollu täällä yötä joskus, poika sanoi.
Täällä on semmonen tähtitaivas ettei niin missään, mies sanoi, ne ihan pyörii tossa päällä kaikki planeetat sunmuut ja joskus on niinkun ne soittais semmosta musiikkia kans, niinkun veivattavaa pianoo, semmosen yön jälkeen multa aina sujuu sähköhommat tosta vaan, sormia napsauttamalla.