nanowrimo 2007

He olivat jo laskeutumassa tasanteelta, kun poika näki ilmassa mustan pisteen. Se kiersi vuorta. Hän ojensi tumppunsa kohti taivasta.
Katso.
Kotkanpesässä on kaksi munaa, Elisabeta sanoi, kävin siellä eilen.

Poika sai kyydin kaupunkiin suomalaiselta rekkakuskilta, joka oli ahtanut itseensä valtavan aamiaisen.
Hassua puhua suomea pitkästä aikaa, poika sanoi, ihan niinkun kieli ei taipuis.
Niinhän se on, rekkakuski sanoi. Ootko polttanu ittes?
Poika puyisti päätään, tää oli vaan semmonen, hieronta, hän sanoi, se pitää jättää käsiin.
Vai hieronta, kuski hörähti.
Multa palo kerran kädet kun nojasin kännispäiten kiukaaseen, missään ei tuntunu enenkun käry alko nouseen. Jouduin oikeen saiaraalaan sitten, mutta ny musta tuliskin täydellinen rikollinen. Ei oo nimittäin sormenjälkiä ollenkaan, kuski sanoi ja irrotti kätensä ratista näyttääkseen kämmeniään pojalle.
Älä, poika huusi.
Kyllä tää tyttö tiellä pysyy ittekseenkin. Mulla on koko kämmenet sileet kun lapsenpylly, sairaalassa ne sano että voi olla että kasvaa uudet sormenjäljet, ei oo näkyny, näistä kämmenistä ei paljon kohtalonviivoja löydy. Rekkakuski siveli kämmentään toisella ja poika aikoi taas varoittaa, mutta tyytyi vaan puristamaan penkin reunaa.
Älä sinä poika huoli, mun tytössä on puoliautomaattiohjaus, ja se on näin isoks likaks ketterä liikkeissäänkin, rekkakuski sanoi.
Mistä olet saanut tuon paidan, poika kysyi. Nussii kaikkea mikä liikkuu, kuskin paidassa luki.
Teetin ite, ihan varta vasten, kuski sanoi. vaikka harvoinhan sitä muuta kohdalle osuu kun perävaunu. Sitä on useita tähtikirkkaita öitä kulunu niin että on ollu vaan minä ja pakoputki.

Rekkakuski jatkoi pohjoiseen ja poika jäi pois kyydistä kaupungin laidalla. Hän käveli hotellille ja kysyi vastaanotosta oliko Charles tullut.
Ei ole, mies vastasi, onko jotain hätänä.
On, poika sanoi, Charles saattaa olla kadonnut.
Hän jätti tänne paljon rahaa säilöön, mies sanoi.
Tarkotan että joutunut onnettomuteen, poika sanoi, mä lähen etsimään sitä tänään, mutta me pidetään kyllä huone.
Mies katsoi poikaa omituisesti.
Huone on varattu herra Sandmanin nimellä viidenteentoista päivään saakka, hän sanoi, ja maksettu myös.
Ok, poika sanoi ja lähti yläkertaan.
Hotellihuoneeseen päästyään poika riisui housunsa ja alushousunsa ja tunki ne mytyksi repun pohjalle. Hän otti vessan alakaapista kaksi muovista roskapussia,sitoi ne käsiinsä ja suoritti alapesun harvinaisen hankalasti. Poika kuivasi itsensä ja puki nopeasti. Hän pakkasi reppuun suklaata ja rusinoita sekä sidetarpeita hotellihuoneen lääkekaapista, nosti repun olalleen, heilautti nahkaputkilon selkäänsä ja lähti.

Poiika kävi poliisiasemalla kysymässä oliko Charlesia löytynyt.
Puistonvartijat ja paikallinen poliisi ovat parasta aikaa etsimässä ystävääsi, hänestä ei ole tehty yhtään havaintoa puiston alueella, toisaalta tähän aikaan retkeilijöitä on vielä vähän, poliisi sanoi.
Seuraavaksi otetaan sitten koirat mukaan etsintöihin, hän sanoi. Poika kiitti ja lähti ulos.
Hän muisti nähneensä kaupungilla retkeilytarvikkeita myyvän liikkeen, lyhen etsiskelyn jälkeen liike löytyi ja poika meni sisään. Kauppa oli pieni ja ahdas, myyjä tuli seisomaan pojan viereen ja sanoi jotain romaniaksi.
Puhutko englantia, poika kysyi.
Vähän, myyjä sanoi.
Haluaisin ostaa pari särkymätöntä taskulamppua, hän sanoi.
Myyjä katsoi poikaa ja levitteli käsiään.
Poika kierteli hyllyjä ja löysi mieleisensä, kaksi mustaa kumikuorista taskulamppua joissa oli kirkas valo ja ripustusnaru, hän otti vielä tukevat nahkahansikkaat, ja meni kassalle.
Palanut, myyjä kysyi ja osoitti pojan käsiä.
Ei, poika sanoi.
Voide, myyjä sanoi ja näytti salvapurkkia, jonka kyljessä oli karhun kuva.
Joo, mä voin otta sen, poika sanoi ja nyökkäsi varmuuden vuoksi.
Hän maksoi, ripusti toisen lampun kaulaansa takin ja puseron alle ja pani toisen housujen taskuun, salvapurkin toiseen taskuun ja veti hansikkaat käsiinsä.

Poika ehti yhdentoista bussiin. Hän kysyi kuljettajalta voisiko tämä jättää hänet mahdollisimman lähelle Lost Worldia.
Jätän portille, kuljettaja sanoi, luulin sinua ensin romanialaiseksi, mistä olet tulossa?
Nunnaluostarilta, poika sanoi.
Kuljettajaa hymyilytti.
Mistä maasta, hän kysyi.
Suomesta, poika sanoi.
Kuljettaja jäi mietteliäänä raaputtamaan päätään lakin lipan alta, mutta sitten tuli seuraava matkustaja sisään ja poika meni istumaan. Bussi oli melko täynnä, hän löysi tyhjän penkin bussin keskipaikkeilta ja levittäytyi siihen tavaroineen. Busssi oli vanha ja vetoinen, täytteet pursuilivat penkkien päällikankaan väleistä, mutta se jaksoi nikottelematta pitkän ja jyrkän vuoristotien. Transsilvanian ylängölle päästyä oli evästauko, poika ei halunnut syödä suklaata ja rusinoita, ne oli tarkoitettu Charlesille, mutta kuljettaja myi lihatäytteisiä leipätaskuja ja kahvia. Poika istui muiden matkalaisten kanssa tuuliselle penkille syömään ja katselemaan maisemia. Täältä näki Moldovaan asti.

Tauon jälkeen kyytiin tuli liftari. Poika näki tienposkessa seisovan ryysyisen naisen, jolla oli pikkulapsi selässään, jo ennenkuin kuski jarrutti. Naisella oli punainen tukka, tummempi kuin Charlesilla ja riemunkirjavat vaatteet, osa niistä näytti pelkiltä vyöllä päällekkäin solmituilta kankailta.
Bussikuski sanoi jotain naiselle kun tämä nousi sisään, nainen puhkesi kiukkuiseen puheryöppyyn osoitti välillä peukaloaan ja jatkoi taas huutamista, kunnes kuljettaja työnsi sormet korviinsa ja käänsi päänsä pois. Poika ajatteli että kuski oli varmaan pyytänyt naista maksamaan matkastaan.
Bussi liikkui jo kun nainen käveli varmoin keinuvin askelin bussin perälle, selässä kangassuikaleeseen käärittynä istuva lapsi tuijotti poikaa pöllönsilmillään. Poika kiepahti ympäri penkissään ja katsoi minne he istuivat, nainen nosti lapsen selästään ja irrotti kangassuikaleen, lapsi oli tuskin pikkuvauvaa suurempi ja sillä oli häntä. Pitkä valkoinen häntä, joka pilkisti nuhjuisen mekon alta, lapsi huomasi pojan ja häntä heilahti pari kertaa. Nainen kietoi lapsen nopeasti takaisin kankaaseen ja istutti viereensä.
Poika lakkasi tuijottamasta ja alkoi katsella ulos ikkunasta. Maisemat olivat kauniita, mutta niihin turtui, lumihuippuisia vuoria, synkkiä metsiä, jyrkkäreunaisia rotkoja vesiputouksineen ja siellä täällä laaksoissa kumpuilevia peltotilkkuja. Ja sama uudestaan, ja taas.
Nainen tuli pojan viereen istumaan, lapsi nukkui sylissä pää naisen olkaa vasten.
Joillakin ihmisillä vaan on häntä, nainen sanoi.
Niin kai, poika vastasi, ei se mua haittaa, kiinnosti vaan.
Joitakuita haittaa, nainen sanoi, ja heristi nyrkkiään kuskia kohti.
Pyysikö se sulta maksua, poika kysyi.
Vaati, nainen sanoi, ja väitti vielä tietävänsä että olin saanut Brasovissa lapsen kanssa kerjätessäni hyvät rahat.
Pthyi, nainen roiskautti syljen bussin käytävälle, siinä sille rahat.
Oletko sä kerjäläinen, poika kysyi.
En, olen mustalainen, nainen sanoi, kerjääminen on pelkkää työtä.
Ai, poika sanoi.
Kerjään saadakseni ruokaa, yösijan, mitä milloinkin, joku toinen siivoaa, se on lapsen kanssa hankalaa, varsinkin kun on häntä.
Ihmiset varmaan tahtoo ottaa siitä valokuvia, poika sanoi.
Joskus on päästävä lähtemään nopeasti, ja minä pidän lapsen hännän tavallisesti piilossa, se kyllä puutuu ja lapsi alkaa kitistä, nainen sanoi, sitten on taas lähdettävä nopeasti, lastensuojeluviranomaiset. No, ei niin pahoja tässä maassa, hän sanoi.
Sä et oo romanialainen, poika kysyi.
En, minähän sanoin, mustalaisilla ei ole kotimaata.
Mä luin jostain että te tulitte Intiasta, poika sanoi.
Perimätieto väittää meidän tulleen kadonneesta maasta, nainen nauroi. Hänellä oli vahvat valkoiset hampaat, poika muisti pääsiäismunan, kalkkikivilohkareen hampaineen, se oli repussa likaisten housujen alla.
Mä oon menossa sinne, poika sanoi ja vakavoitui, Lost Worldiin.
Tätä maata on maan alla enemmän kuin maan päällä, nainen sanoi ja katsoi ulos ikkunasta, vaikka kyllä sitä maan päälläkin riittää.
Lapsi heräsi ja käänsi päänsä puoli kierrosta ympäri poikaan päin.
Maro daat, se mumisi ja nukahti uudestaan.
Mitä se sanoi, poika kysyi.
Ruman sanan, nainen vastasi, luuli sinua isäkseen.
Poika punastui.
Älä välitä, lapsi on hulluna miehiin, kuuli jossain valkoisten sadun jossa kerrottiin että kaikilla lapsilla on isä ja äiti, siitä asti se on välillä kärttänyt isää itselleen ja välillä epäillyt susia sun muita petoja isäkseen.
Susia, poika kysyi.
Hännän takia, nainen sanoi, kai sille kelpaisi vaikka varsiluuta, jos sanoisin että se on isä.
Mitä sinä Lumea Pierdutassa teet, nainen kysyi äkkiä, et näytä turistilta.
Mun kaveri katos sinne, poika sanoi.
Pieni ja karhea käsi tarttui pojan hansikaskäteen ja veti sitä, käden saatuaan lapsi painoi poskensa sitä vasten ja nukahti taas.
Hölmö lapsi, nainen sanoi hellästi.
Annan sinulle neuvon, hän sanoi pojalle. Kulje karhun jäljissä, se on sinun auttajasi, pohjoisen poika, jos ystäväsi on kävellyt kalkkipolkua hänen jälkensä näkyvät maassa valkoisina pitkään sen jälkeen.
Kiitos, poika sanoi.
Silkkaa taikauskoa, nainen virnisti, mutta joskus se osuu ja uppoaa. Ei kuljettaja muuten meitä olisi kyytiin ottanut. Kuin seurausten pelosta, tarkoitan.
Meidän täytyy jäädä kohta pois, nainen sanoi ja päästi pojan käden lapsen otteesta.
Hän katsoi kättä,
on tässä jo pari viivaa, haluatko että tulkitsen?
En halua, poika vastasi.
Viisas poika, nainen sanoi ja nousi ylös.
Lähempänä länsivuoristoa poika näki varhaisen kyntäjän hevosineen
ylänköpellolla, haikara koikkelehti auran perässä ja noukki matoja käännetystä maasta. Tuore musta multa tuoksui bussiin asti. Vähän myöhemmin alkoi sataa.

Poika jäi pois Lost Worldin portilla. Kuljettaja sanoi jättäneensä sinne toisenkin suomalaisen pari viikkoa sitten. Hän lähti merkittyä vaellusreittiä eteenpäin, mutta joutui pian väistämään ryhmää pyöräileviä saksalaisturisteja. Poika odotti puiden alla että turistit pääsivät kauemmas ja oli palaamassa tielle, kun hän huomasi kauempana metsässä pienen valkoisen polun, joka oli painunut syvälle sammaleiseen metsänpohjaan. Poika käveli hitaasti kapeaa polkua pitkin, sen kalkkikivipohjaan oli painunut eläinten jälkiä, poika erotti hirven leveän sorkanjäljen ja karhun valtavan käpälän, kynnekäs jälki saattoi olla suden tai ilveksen ja pienet terävät sorkanjäljet, joita oli kaikkialla polulla ja valkoisina pistoina sammaleessa sen reunoilla, olivat kauriiden jälkiä. Polku kiersi ulos metsästä ja alkoi seurailla kukkulan reunaa. Kukkulan rinteessä oli tasaisin välien luolien siäänkäyntejä, jotkut avoimia, toiset pensaiden ja muratin peittämiä. Poika katseli ympärilleen, eläinten jäljet loppuivat ja edempänä polun pohja vaihtui tummaksi ja kovaksi tallatuksi mullaksi. Maassa oli suklaapatukan käärepaperi. Mars. Poika raotti murattia ja astui luolaan, sen seinät olivat onteloiseksi syöpynyttä kalkkikiveä.
Alkumatkasta ulkoa tuleva valo ylettyi luolan pohjalle, liasta tummassa lattiassa oli valkoisia jälkiä, sitten pimeni, poika sytytti taskulampun ja osoitti sillä eteensä. Hän eteni varovaisesti joka jalansijaa tunnustellen.
Askelet alkoivat kaikua. Tila laajenee, poika ajatteli ja suuntasi lamppunsa valokeilan mahdollisimman pitkälle alaviistoon. Hän otti varovaisen askeleen nostamatta jalkojaan lattiasta, ja toisen, hän löi päänsä katosta törröttävään piikivisälöön ja putosi suomalaiseen metsään. Pyry ja Pekko rakensivat miehen korkuista lumilyhtyä, Antenni Koskinen raahasi ähisten paksua puunrunkoa,
tästä tulee jätkänkynttilä, hän sanoi.
Poika nyökkäsi osaamatta sanoa mitään.
Otatkos makkaran, Koskinen kysyi, ne ehti jo vähän viiletä, mutta maku on kohrallaan. Sinappia?
Joo, kiitos, poika sanoi, kun Antenni Koskinen tyrkkäsi mustanpuhuvan makkaranpätkän ja lyttyynpuristetun sinappituubin hänen käteensä. Poika laski tavaransa maahan ja istui puunrungolle syömään makkaraa. Se oli päältä kylmä, mutta sisältä polttavan kuuma.
Syvemmällä metsässä oli nuotio, sen ympärillä liikkui tummia hahmoja. Viisi ihmistä ja lintu, poika laski.
Eikö joutsen palele, poika kysyi. Pakkasta oli varmasti parikymmentä astetta, hengitysilma jäätyi nenään ja hiukset huurtuivat makkaraa syödessä.
Kyllä lintu tarkenee, Aikku kuto sille villasukat, Koskinen sanoi.
Kun poika oli syönyt makkaran loppuun, Antenni Koskinen tarjosi hänelle huikan paksua mustaa nestettä, joka maistui lähinnä paloöljyltä, ja alkoi töniä poikaa eteenpäin.
Nonni, alas mennä, sua tarvitaan, Koskinen sanoi ja työnsi poikaa kivenkoloon. Poika vastusteli, reppu ja nahkaputkilo olivat jääneet hangelle puunrungon viereen. Kun Koskinen vaan työnsi kahta kovemmin, poika antoi periksi, olivathan tavarat sentään hyvässä tallessa.
Katos, maan alla on aina kevät, Antenni Koskinen totesi hyvästiksi,
ja poika tipahti kiven sisään. Tippukiveä pitkin valui vesinoro, joka laajeni puroksi luolan lattialla, poika sohi lampullaan ympäriinsä, puron takana aivan luolan perimmäisessä nurkassa häivähti punaista, Charles istui siellä kasvot valkeina ja nojasi luolan takaseinään, hänen silmänsä eivät rävähtäneetkään, kun poika suuntasi valon kasvoihin.
Charles, kuuletko sä mua, poika kysyi.
Charles tuijotti edelleen eteensä silmät laajenneina, hänen otsassaan oli ilkeännäköinen haava. Poika harppasi puron yli ja ravisti Charlesia kevyesti olkapäästä. Hän kuuli Charlesin hengittävän.
Mitä sä oot täällä syönyt, lepakoita vai, poika kysyi.
Suk-suklaata, Charles änkytti.
Poika otti repun Charlesin sylistä ja auttoi tämän ylös.
Pystytkö käveleen, poika kysyi.
Charles nyökkäsi leuka vapisten. He kävelivät käsikynkkää taskulampun valokeilassa niin kauan kuin tila antoi myöten. Kun luola kapeni poika siirtyi edelle, laittoi Charlesin repun puolittain selkäänsä ja käski tämän pitää repunnarusta kiinni ja tulla perässä. He etenivät hitaasti. Poika kiipesi ensin yksin sorarinnettä ylös, otti tukea katon piikivipylväästä ja ojensi toisen kätensä Charlesille, joka kompuroi ylös miltei nelinkontin.
Loppumatkasta päivänvalo alkoi osua luolaan.
Ihmeellistä nähdä valoa, Charles sanoi ääni täristen.
Poika meni edeltä repimään murattia ja orjantappuraa suuaukolta sivuun.
Luolan suulla hän kääntyi.

Mies avasi toisenkin silmänsä.

Nainen istui rätisevän nuotion ääressä ja kirjoitti muistikirjaan.