nanowrimo 2007: Polkupyörävaras paratiisissa, toinen osa Matka toispuolen todellisuutta

Osa II

1. Mies odotti.

2. Nainen loittoni tasaista vauhtia, kauempana hän muuttui piirteettömäksi, taka-alalla juokseva hahmo, tuntui kuin katselija olisi liikkuvassa kulkuneuvossa ohittanut naisen, joka jatkoi juoksemistaan junan, auton tai lentokoneen ulkopuolella, omassa maailmassaan.

3. Tammikuun kolmastoista poika lähti.

Hän pääsi Vääräjärven keskustaan pikavuorolla. kuljettaja auttoi pojan pyörän ulos bussin tavaratilasta.
Ihanko sinä harrastat talvipyöräilyä, kuski kysyi.
Aika vähän, poika vastasi, ja kiitti kyydistä.
Hän jätti pyörän nojalleen linja-autoaseman seinään ja meni kysymään matkahuollosta reittiä. Matkahuolto oli pieni huone, pari rullakkohyllyä ja metallitiski, jonka takana istui silmälasipäinen mies.
Mies oli hyvin avulias kaiveli kellastuneita karttoja tiskinsä alta ja piirsi niihin reittejä sinisellä ja punaisella huopakynällä, kartan pinnassa huopakynien jälki levisi ja alkoi muistuttaa valtakunnan rajoja. Siniset olivat metsäautoteitä, tukkirekat käyttivät niitä ja jokusia aurattiinkin, niitä pitkin poika pääsisi perille varmasti mutta hitaasti, punaiset olivat luontopolkuja,
niitä pitkin pääsi perille melkein yhtä suoraan kuin linnuntietä olisi matkannut,
mies sanoi, mutta kaikki riippui lumentulosta, jos pyrytti polut umpeen, niin niillä ei päässyt eteenpäin minkäänlaisilla polkupyörän lumiketjuilla.
Ja täksi yöksi oli parasta jäädä Vääräjärvelle, mies sanoi, opasteita ja etäisyysviittoja oli mahdoton löytää pimeässä.
poika myöntyi ja kysyi halpaa hotellia.
Täällä on yksi, Timokas Myllyntalo, en tiedä voiko sitä hotelliksi sanoa, mutta se on varmasti halpa majapaikka, eikä tungosta tarvitse pelätä, eri asia sitten jos pelkää hiljaisuutta.
Kumma nimi, poika sanoi.
Hotelli on entisessä Timokan kylässä, nykyään tietysti Vääräjärven Timokassa, sinne on tästä muutama kilometri matkaa, minä voin piirtää kartalle, täällä on vielä vihreä kynä jäljellä.

Pakkanen alkoi kiristyä, kun poika lähti ajamaan keskustasta poispäin, katuvalot loppuivat, mutta lumi valaisi maisemaa. Pojan polvet olivat tunnottomat, viima kävi niihin ajaessa, mutta mutkan takaa tuli näkyviin sinisenä hohtava valomainos, Vapaita huoneita, siinä luki. Kun poika pääsi lähemmäs teksti oli vaihtunut sanoiksi Timokas Myllyntalo.
Poika lukitsi pyöränsä talon nurkalle, ulko-ovi oli kapea kuin yksityistalon ovi, mutta siitä roikkui raskas metallinen kolkutin johon oli kaiverrettu hotellin nimi tai nimet. Poika rymisteli kolkutinta, mitään ei tapahtunut, sitten hän kokeili ovea, se oli auki.
Hiljaisuudesta ei tuntunut olevan pelkoa, talon sisältä kuului kovaäänistä pianomusiikkia, jotain klassista, poika oletti.
Eteisestä avautui käytävä joka lävisti ketjun huoneita, käytävän päässä, perimmäisessä huoneessä soitti nainen pianoa oviaukon kehystämänä.
Pojan takaa ilmestyi toinen nainen,
kaipaatko epätoivoista seksiä, hän kysyi.
En ollenkaan, poika vastasi.
Pysy sitten kaukana Esteristä, nainen sanoi ja viittasi vapaalla kädellään pianonsoittajan suuntaan.
Poika nyökkäsi.
Hotellihuonetta mä tulin kysymään, hän sanoi, yheks yöks.
Olisit heti sanonut, nainen sanoi, mennään respaan, tästä heti oikealle ja ovesta läpi.
nainen käänti vasemmalle ja avasi oven, poika seurasi perässä.
Minähän sanoin että oikealle, nainen tiuskahti, tulen sinne ihan kohta, vien vain nämä sytykkeet pesään, yöksi tarvitaan lämmintä.
Nyt vasta poika huomasi että naisella oli kädessään nippu tuohenkaistaleita.
Nainen katosi ovesta ja poika kääntyi oikealle. Pianonsoittaja käytävän päässä jatkoi taukoa pitämättä.
Oven takana oli tilava aula, vastaanottotiski näytti normaalilta ja sen vierestä lähtivät leveät puuportaat ylempiin kerroksiin. katseltuaan hetken ympärilleen poika ymmärsi tulleensa sisään väärästä ovesta.
Nainen tuli ovesta pyykien nokisia käsiään iloisen keltaiseen pyyheliinaan.
Vai että yhdeksi yöksi, hän sanoi. Meillä ei täällä nyt juuri muita olekaan, joten saat vapaasti valita huoneesi.
Ensimmäisessä kerroksessa on mukavimmat sängyt, toisen kerroksen huoneissa lämpimimmät lattiat ja kolmannesta on näköala Sinivuorille.
Jos mä otan sen näköalan, poika sanoi.
Tässä on avain, nainen sanoi, kolmannen kerroksen päätyhuoneisto, ihan siellä käytävän päässä, siitä on paras näköala, se näkyy tosin vasta aamulla. Aamiainen on kello seitsemästä kello yhdeksään, aamiaishuone löytyy tuosta aulan sohvaryhmän takaa, nainen huitaisi kädellään sohvan ja muovisten palmujen suuntaan.
Kiitos, poika sanoi saatuaan avaimen, maksanko mä nyt vai aamulla.
Kassa on jo kiinni, nainen sanoi, haluatko nyt jotain.
Poika näytti vähän säikähtäneeltä.
Iltapalaa, nainen sanoi.
Poika nyökkäsi.
Se on sitten voileipiä, tuon ne huoneeseen parinkymmenen minuutin päästä.
Huoneessa oli nariseva lautalattia, korkea viistottu katto, tukeva sänky, työpöytä ja laiskanlinna, päätyseinässä oli iso ikkuna. Poika sammutti valot, ikkunasta näkyi tähtiä ja tummina kumpuilevia kukkuloita maan ja taivaan rajalla, kun silmät tottuivat pimeään hänestä alkoi näyttää siltä kuin myös rajan alapuolisessa pimeyderssä oli vilkkunut tähtiä.
Ovi aukeni.
Oletko sinä jo nukkumassa, nainen kysyi.
En, poika vastasi.
Tässä on näitä voileipiä, vasemmanpuoleisessa on kurkkurelishiä ja kalkkunaa ja oikeanpuoleisessa kananmunaa ja savulohta, nainen sanoi, hyvää yötä sitten vaan.
Hyvää yötä, poika sanoi.
Naisen lähdettyä poika sytytti valot ja katseli voileipiä. Niissä oli vuorotellen tummia ja vaaleita leipäpaloja koottuna korkeiksi torneiksi, jotka oli seivästetty paikoilleen puutikuilla, päällimmäisenä molemmissa leivissä oli vinottain aseteltu paksu valkoinen juustoviipale ja tikkujen päihin oli pistetty kirsikkatomaatit, vasemmanpuoleisen leivän kerrosten välissä oli vihreää tahnaa ja oikeanpuolisessa vaaleanpunaista. Hetken ihmeteltyään poika söi leivät huipun kirsikkatomaatteja myöten.
Työpöydän laatikossa oli raamattu ja Ultra lehti. lehdessä oli enimmäkseen kuvia ufoista ja raamattu oli täynnä sinisellä, punaisella ja vihreällä huopakynällä tehtyjä alleviivauksia, matkahuollon mies taisi olla hotellin vakiasiakkaita. Poika ei millään pystynyt kuvittelemaan animoidun hiiren näköistä hintelää miestä epätoivoisen seksin harrastajaksi, ehkä miestä houkuttivatkin voileivät. Vähän selailtuaan poika laittoi lehden ja raamatun takaisin pöytälaatikkoon. Laatikon pohjalla raamattu aukeni itsestään, aukeaman paperi oli nuhruista, kirja oli taidettu avata usein samasta kohtaa, aukeamalla oli kuitenkin vain yksi punainen alleviivaus, psalmin 139 jae 15. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Psalmin viereen sivun kapeaan marginaaliin oli kirjoitettu täsmällisellä käsialalla: kuin oli tulta, vettä ja multaa; oksii ja puita ja kuollutten luita.
Poika sulki laatikon, sammutti valot ja riisuutui. Hän oli maannut sängyssä ehkä puolisen tuntia kun meteli alkoi, ensimmäinen ääni oli matalaa huutoa, kun se lakkasi hetkeksi, kuului riitelyn tai väittelyn ääniä, sitten huuto alkoi uudestaan ja muuttui hitaasti vaikerrukseksi ja siitä uikutukseksi, poika nousi ja kävi lukitsemassa huoneensa oven sisäpuolelta. Uikuttava ääni vaihtui läähätykseksi, poika mietti oliko tämä nyt sitä epätoivoista seksiä. Jonkin aikaa oli hiljaista, kuului vain vaimeaa kuminaa niinkuin joku olisi soittanut pehmustettua rumpua. Sitten vaikerrus jatkui taas, vaimeni, ja voimistui jälleen, siitä tuli tahdikasta karjahtelua, jonka väleistä poika oli kuulevinaan taas riitelevät äänet. Aamuyöstä poika vaipui niin sikeään uneen ettei enää tiennyt kuuluiko ääniä vai ei.
Ikkunasta tuli jo valoa kun poika heräsi yllättävän virkeänä, kaikkialla oli aivan hiljaista. Hän käveli ikkunaan, lattia tuntui kylmältä paljaitten jalkojen alla.
Ikkunan takana avautui laaja metsän peittämä laakso, sen takana kohosi kukkularivistö taivasta vasten, kukkulat olivat matalan kuusiturkin peitossa ja näyttivät hämmästyttävän sinisiltä taivaan harmauteen verrattuina.
Poika katsoi kelloa, melkein yhdeksän. Hän puki nopeasti ja lähti alakertaan aamiaiselle.
Sohvan takan oli oikea aamiaishuone kymmenisen pöytää ja seinustalla pitkä tarjoilupöytä, täynnä ruokaa, poika haki tarjottimen ja otti puuroa ja tummaa leipää, munakasta, leikkeleitä ja eilisillasta tuttua valkoista juustoa, tarjoilupöytä näytti siltä niinkuin iso joukko vieraita olisi jo syönyt siitä, mutta aamiaishuone oli poikaa lukuunottamatta tyhjä.
Poika vei tarjottimensa takan vieressä olevaan pöytään ja haki kahvia ja mehua. Takassa oli varmaan aiemmin aamulla ollut tuli ja vieläkin kytevät hiilet lämmittivät mukavasti.
Poika alkoi syödä. Kohta huoneeseen tuli nainen kahvipannu kädessään.
Löytyykö sieltä vielä syötävää, nainen kysyi.
Joo, poika vastasi suu täynnä munakasta.
Toin tuoretta kahvia kun sekin meni niin vähiin, nainen sanoi ja kaatoi kahvin termokseen.
Saitko nukuttua?
Poika nyökkäsi.
Alpakka sai yöllä kaksoset, aikamoinen työ siinä oli mutta äiti ja molemmat pojat voivat hyvin, nainen sanoi.
Sinähän voisitkin keksiä niille nimet, kun olet ainoana hotellivieraana hiukan niinkuin kummin asemassa.
Song ja Spider, poika sanoi heti.
Sinulla on harvinainen taito, nainen sanoi, kiinnitin siihen huomiota jo eilen, osaat vastata kysymyksiin, useimmat ihmiset eivät kykene samaan.
Poika tunsi itsensä imarrelluksi, vaikkei oikein käsittänytkään mitä nainen tarkoitti.
Saanko mä tulla katsomaan niitä, hän kysyi.
Tietysti, nainen sanoi, minä siivoilen ruokia sillä välillä kun syöt loppuun.

Alpakanvasat olivat yksityistilojen keittiössä emonsa kanssa, pianonsoittajanaista ei sen sijaan näkynyt missään.
Näistä tulee varsinainen vetonaula lasten eläintarhaan ensi kesäksi, nainen sanoi ja silitteli vasoja.
No kumpi on kumpi, hän kysyi.
Song, poika sanoi ja rapsutti ruskeaa pikkualpakkaa leuan alta,
ja Spider, hän jatkoi ja otti valkoisen syliinsä. Alpakkaemo mäkätti ja töni turvallaan pojan polvea mutta tyyntyi sitten kun vasalle ei näyttänyt tapahtuvan mitään pahaa.

Pyörä oli aivan huurteessa ja vaihteet lonksuivat ikävästi kun poika lähti polkemaan. Hän oli saanut matkaevääksi voipaperiin käärityn kimpaleen valkoista juustoa. Ikkunasta katsoen matka näytti todella lyhyeltä, mutta hotellin nainen oli varoittanut poikaa poluista, joutuisit raahaamaan pyörääsi umpihangessa ja lisäksi hirvet tuppaavat syömään opsteet aina talven mittaan.
Puolisen kilometria poljettuaan poika kääntyi Vanhalle myllytielle, se oli nykyään tukkitienä ja poika joutui ajamaan rekanrenkaiden jättämissä syvissä ja röpyliäisiksi jäätyneissä urissa, tien varrella oli siellä täällä pysäköitynä perävaunuja täydessä puulastissa, mutta yhtään tukkirekkaa ei tullut vastaan.
Nainen oli sanonut että paikassa missä virta yhytti tien oli vanhat myllynrauniot, siitä pääsisi myllysiltaa pitkin kosken yli ja toisella rannalla piti oleman säännöllisesti käytetty tientapainen joka veisi suoraan luonnonsuojelualueen portille.
Poika luuli kuulevansa vapaan veden ääntä, mutta inakaan veilä ei näkynyt sen paremmin virtaa kuin raunioitakaan. Hän jatkoi eteenpäin, tie alkoi olla niin huonossa kunnosssa että pyörää piti taluttaa.
Kohina voimistui ja puiden takaa alkoi häämättää korkea kivijalka, jonka vierestä virta koukkasi aivan tien reunaan. Virtaus oli sen verran kova ettei jäätä ollut päässyt muodostumaan kuin kosken yläpuolisen suvannon reunaan siihen mistä myllynrauniot jatkuivat siltana virran yli.
Myllysilta oli toista metriä leveä ja sen keskellä kulki tiiviiksi tallattu pakkasen karhentama polku. Poika nousi pyöränsä selkään ja ajaa hurautti sillan yli, toisella rannalla jatkui samanlainen polku, se oli nopeaa ajaa ja pian poika olikin puunrungoista kootulla portilla jonka yläkamanana toimivaan koivunrunkoon oli veistetty sanat Sinivuorten luonnonpuisto. Portin vieressä näkyi olevan opastaulu, mutta poika ei pysähtynyt katsomaan sitä vaan ajoi suoraan portista läpi.
Puistometsässä polkuja oli kymmeniä, kaikki siistejä ja tiiviiksi tallattuja. Poika laskeutui pyöränsä selästä ja alkoi huhuilla. meni jokunen minuutti ja sitten Pyry ja Pekko tassuttivat peräkanaa poikaa kohti.
Terveeks, pikkumiehet sanoivat, tulitko perintöäs katsomaan?
Aikunhan tää on, poika sanoi.
Yhden sun toisenkin, Pyry sanoi tai poika ainakin oletti puhujan Pyryksi.
Maistuisko puolinen, Pekko kysyi, meillä ois lämmintä apetta tossa hetken matkan päässä.
Poika nyökkäsi ja lähti taluttamaan pyöräänsä miesten perässä.
Metsä oli vanhan näköistä ja siinä kasvoi harvakseltan monenlaisia puita, lehmuksen poika tunnisti. Tämä oli villiintyneen puiston näköistä metsää, ei sellaista aarniota kuin valokuvassa. Viiden minuutin reippaan kävelyn jälkeen he saapuivat havukatokselle, sen alla oli tiilistä ladottu nuotiopaikka tai oikeastaan grilli, tiilikehikon päällä oli ritilä ja siinä paistumassa kinkkua, makkaroita ja paksuja viipaleita tutunnäköistä valkoista juustoa.
Olitteko te tänään hotelliaamiaisella, poika kysyi.
Meinaakko Myllyntalolla, siellähän käy kaikki, Anna on mainio kokki ja tarvii alvariinsa polttopuita ja sillon tällön työapuakin.
Entäs se toinen nainen, poika kysyi.
Esteri on kiinnostunut ihan muista puuhista, Pyry hihitti. Pekko potkaisi Pyryä jalkaan ja hetken miehet töniskelivät toisiaan naureskellen.
Ei se Esteri laita ruokaa, Pekko sanoi.
Eikä hakkaa halkoja, Pyry säesti tirskahdellen.
Se sitten keskittyy pelkästään epätoivoseen seksiin, poika sanoi.
Miehet katsoivat toisiaan pitkään,
no kyllä se soittaa pianoa ihan mukavasti, Pyry sanoi nolona.
Monenlaisia puita, poika sanoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen, ja osoitti ympärilleen.
Juu tää osa luonnonpuitoo on alkujaan perustettu Miekan kartanon arboretumiks, Pekko sanoi, puulajipuistoks joskus vähän toista sataa vuotta sitten, täällä kasvaa yli viissataa eri puulajia, on kotimaisista amerikkalaisiin ja aasialaisiin. Muualla puistossa on massaistutuksia ja aarnioo, sinikuuset ainakin näkyy Myllyntalolta kun ne peittää kukkuloitten rinteet.
Mä ihmettelinkin miten sinisiltä kukkulat näytti, poika sanoi..
No lähempää ne on enempi hopeisia kun sinisiä, Pyry sanoi, ja niin tiheessä että kukkuloilla on suorastaan vaikee päästä eteenpäin.
Poika pyyhki syörtyään kädet housuihinsa ja kaivoi valokuvan nahkaputkilosta,
onko tää kuva täältä, hän kysyi.
Mieht kurkotivat katsomaan,
juu, kyllä se on, keskeltä vanhaa metsää, siellä taitaa joku keijukaskin olla tuolla taaempana, Pyry sanoi ja tökkäsi kuvaa sormellaan.
Mä aattelin että se on Aikku, poika sanoi.
Voipa ollakin, Pekko sanoi.
Voitteko te viedä mut tonne kuvan paikkaan, poika kysyi.
Jaa-a, mitenkähän on, se on vanhaa metsää, Pekko sanoi Pyrylle.
Poikahan on Aikun sukua, Pyry vastasi.
Kaipa me voidaan, Pekko sanoi pojalle hitaasti, mutta se on oikeeta aarnioo, niin vanhaa metsää ei muualla Suomessa olekaan, siellä on vähän vaarallista.
Se on mun oma murheeni jos puu kaatuu päälle, kunhan vaan viette mut sinne ja jätätte hetkeks tai neuvotte miten mä pääsen sit takasin, poika sanoi.
Kyllä meidän täytyy sut hakee, kun ei sitä tiedä, vaikka sukua oletkin, Pekko sanoi ja Pyry nyökkäsi vakavana.
Jätä pyöräs tänne, Pekko sanoi.
Poika nosti pyörän katoksen alle ja lähti seuraamaan miehiä, polut kapenivat ja kiemursivat sinne tänne, matka tuntui kestävän tuntikausia, metsä muuttui tummemmaksi, puista roikkui naavaa ja paksut ryhmyiset rungot nojailivat toisiinsa, sitten vanha metsä vaihtui vielä vanhempaan, puiden alla oli melkein pimeää, maassa ei ollut lainkaan lunta, pelkkää sammalta, aina välillä silmään osui hohtavan vihreä sammalmätäs, joka tuntui valaisevan ympäristönsä.
Nyt me ollaan siellä, poika sanoi.
Hss, Pekko sanoi, täällä on paree olla hiljaa, me mennään nyt vähän kauemmas huilaileen ja tullaan sitten vähän ajan perästä hakeen sua.
Poika istui kannon nokkaan, häntä pelotti vähän, se meni ohi, ajaatukset lakkasivat kääntymästä sanoiksi hänen päässään ja sitten muodostumasta kokonaan, jotain kuitenkin tapahtui, poika ei kyennyt enää liikkumaan tai liikkuminen oli niin hidasta ettei hän pystynyt hallitsemaan sitä, tuntui kuin olisi halvaantunut, eikä enää tuntunut, poika hengitti, hitaasti.
Kato nyt, Pekko sanoi Pyrylle, noin siinä kävi oli kuinka Aikun sukua tahansa.
Miehet raahasivat pojan pois vanhasta metsästä ja alkoivat sitten kantaa, Pyry pääpuolelta ja Pekko jaloista.
Saunaan se täytyy viedä, taidetaan tarvita oikein kunnon löylyt, viinakaan ei olis pahitteeks, Pekko sanoi.
Entäs terva, Pyry kysyi.
Eläs siinä, hyväks sekin olis, mutta ei täällä ole kun Esteri eikä se passaa parannushommiin.