nanowrimo 2007

Mies napsautti sormiaan ja kaikki valot laaksossa sammuivat. Oli tullut jo melkein pimeää, vain järven selän takana taivaanrannassa näkyi vähän turkoosia ja nuotiopaikan pohja hehkui punaisena. Poika joi kahvinsa loppuun.

Se oli ajastin, mies sanoi kun hiljaisuutta oli kestänyt jonkin aikaa, mää tykkään vietellä hämäränhyssyä ilman valosaastetta, tunnin päästä ne taas syttyy.
Mä kyllä tahtoisin jäädä tänne yöksi, poika sanoi, mutta kun yks mies on kuollut ja mä oon tainnut hankkia Aikun hankaluuksiin, ja muutenkin mun täytys tosissaan löytää se.
Ei se Aikku oo niitä lähiaikojen kanalintujen tyttäriä, se on selvinny vaikka mimmosista paikoista, et sää sitä oo pystyny sen pahempaan välikäteen survaseen, kun mitä se on ite aikonaan tehny. Ja mää luulen vaan että säkin selviät, kuhan tuulettelet tossa taivaanvalojen alla päätäs tän yön.
Joo, poika sanoi, niin mä voisin tehdä. Pienenä mä aattelin että tää paikka on vähän niinkun paratiisi.
Kun valot syttyy niin mää laitan sulle maton tohon puitten väliin, se on niin lämpönen paikka kun äitees kohrussa taas olisit. Ja mulla on makkaraakin kahrelle ihan parahiks, kun ne upottaa nuotionpohjaan pernojen kanssa niin siitä tulee mehevät sapuskat meille.
Mies haki huvilasta teltan ja riippumaton välimuodolta näyttävän kapistuksen ja viritti sen hopeapajun ja vanhan lepän väliin. Poika kokeili pussia, se oli tosiaan lämmin, hopeapajussa oli vielä lehdet ja ja pussissa maatessa kuuli kuinka ne havisivat kevyessä tuulessa.
Vuoristokiipeilijät käyttää tommosia, mies sanoi pussia osoittaen, roikkuu jostain kielekkeeltä tommosessa ja nukkuu erinomasen mukavasti kun tuuli heijaa.
Myöhemmin mies laittoi ruuat nuotioon, poika ei kehdannut tarjota omaa suolalihatölkkiään sekaan. Kypsät makkarat napsuivat hiilloksessa ja perunoista tuli sormiapolttavan kuumia. Ruoka oli hyvää.
Sää voit panna tarvikkees vaikka tohon oksalle kun panet maata, maahan ei oikein kannata jättää, mulla on täällä semmonen pikkanen kaveri, joka tuppaa oleen utelias tassuistaan.
Hyviä ötyjä vaan sitten, mies sanoi loppukaneetiksi.
Hyvää yötä, poika vastasi, vaikka epäili ettei kello ollut vielä yhdeksääkään.
Poika kömpi pussiin ja jonkin ajan kuluttua sieltä pois, pussissa ei ollut pelkästään lämmin, kaikki vaatteet päällä siellä oli suorastaan kuuma. Hän taitteli vaatteensa reppuun ja nosti sen oksanhankaan muistellen punaista vilahdusta, olikohan se kettu vai kissa. Kun poika oli päässyt takaisin pussiin, huvilan valot sammuivat, mutta huussin valaistus hohti punaisena pimeässä.
Tähtiä syttyi koko ajan lisää, osa näytti olevan niin lähellä, että poika olisi voinut tarttua niihin kädellä. Maasta kuului hiljaista tassutusta ja sitten nuuskintaa, joku raaputti puuta ja vilahti karkuun kun poika heilautti pussiaan yrittäessään kurkistaa alas.
Hän ei tiennyt missä vaiheessa oikein nukahti, tähdet kieppuivat silmissä ja hän ratsasti niiden keskellä karhulla tai ahmalla, Aikku meni edeltä läpinäkyvän hevosen selässä ritarinhaarniska tähtivalossa hohtaen, hevonen oli tietenkin lasia, poika tajusi, siitä tuli mieleen joku biisi ja alkoi samantien soida taustalla. Aikku oli jo kaukana, ratsasti portista, se oli kaksosten tähtikuvio, jouluvalot huussin katolla. Poika seurasi hitaasti omalla ratsullaan, eläin oli viisaan näköinen ja sillä oli valtavat kulmakarvapehkot, silmät tuskin näkyivät pitkän turkin alta. Aseenkantaja, poika ajatteli, se minä olen, hän tunnusteli itseään, pussi kahisi ympärillä, missä ase on, poika muisti laittaneensa sen oksaan roikkumaan ja nukahti helpottuneena uudelleen.
Pitkin aamuhämärää poika kuuli unen läpi ääniä, niinkuin laakso olisi ollut täynnä väkeä ja juhlia valmisteltu. Kun hän heräsi, lintu lauloi, marraskuussa.

Huomenia, Antenni Koskinen sanoi, kun poika nosti päänsä pussista.
Täällä olis just kuumaa sumppia tarjolla ja aamun ahvenia jos sattuu paistettu kala maistumaan.
Koskinen keräili jotain maasta vanhaan säkkiin, sitä jotain oli säkissä jo ennestään aika paljon. Pussin ulkopuolella aamu tuntui vilpoiselta, poika puki nopeasti ja istui reppunsa päälle nuotion viereen, otti sitten tarjotun kahvikupin ja vaahteranlehteen käärityn ahvenen.
Mikä se on, poika kysyi, se pikkukaveri?
Se on supi, muuten harvinaisen värinen, osuit tän vuoren viime hetkiin näkeen sitä, kohtsiltään kaveri menee talviunille ja herää vasta kevään korvalla. Niin munkin pitäs tehrä jos olisin viisas mies, Koskinen sanoi ja nikkasi silmää.

Aamu oli jo pitkällä kun poika lähti polkemaan takaisin kaupunkiin. Hän meni ensin kämpille, tyhjensi reppunsa ja ryhtyi etsimään puhelinluettelon keltaisia sivuja, jossain hän oli sen nähnyt, hyllyjä kolutessaan poika muisti, se oli radion alla, radio vaappui pöydällään kiikkerästi ja sopiva kirja tai lehtipino onton pään alla tuki sen jämäkästi paikalleen.
Kun poika nosti radiota ja otti luettelon sen alta, hän huomasi että radion kansi oli tiukasti paikoillaan. Poika avasi sen, jostain syystä häntä pelotti, sisus oli tyhjä, mutta aivan kaiuttimen viereisestä alareunasta pilkotti jotain vaaleaa. Lompakko, poika ajatteli. Hän veti näkyvästä kulmasta, esiin tuli kirjekuori, paksua ja kangasmaista paperia, melkein pahvia. Kuori oli aivan puhdas, ei kirjoitusta, postimerkkiä eikä edes tahroja. Se oli vuorattu sisältä vaaleansinisellä silkkipaperilla ja tyhjä mutta sillä lailla pullistunut kuin se olisi ollut aiemmin täysinäinen pitkään.
Poika laittoi kirjekuoren takaisn radion sisään ja ruuvasi kannan huolellisesti takaiosin. Aikku on käynyt, hän ajatteli, täällä haisikin ulolta, mutta haju olisi voinut yhtälailla tulla pojan omista kosteista vaatteista tai repusta.
Muurausta Nurminen löytyi helposti, poika kirjoitti osoitteen ylös, ei tarvinnut edes katsoa kartasta, osoite oli keskikaupungilla, poika muisteli että armeijan ylijäämävaatekauppa oli samalla sisäpihalla, hän oli ostanut sieltä linkkuveitsen ensimmäisillä kesätyörahoillaan.
Poika soitti summeria ja sanoi nimensä, ja jatkoi, tahtoisin puhua Aikusta sun kanssas.
Sehän sopii, särisevä ääni vastasi.
Ovi aukesi ja poika kapusi rappuset toiseen kerrokseen. Nurminen oli ruuanlaittopuuhissa, vähän kumara, pitkä ja raudanharmaa mies, jouluesiliina edessään.
Silakkapihvejä, Nurminen sanoi, näitä on yli oman tarpeen, jos nälättää.
Kiitos, poika sanoi.
Sinä olit pienenä poikana kova syömään kalaa, sillä minä ajattelin tarjota, ei silakka kaikille kelpaa.
Niin taisin olla, poika sanoi, kalansyöjä, Aikku aina sanoi että se tekee terveeks.
Et taida muistaa minua, Nurminen kysyi.
En, poika sanoi.
Sinä olit täällä hoidossa monta kertaa, taisit olla jonkun kerran mukana työkeikallakin, levitit laastia. Olisitkohan ollut kolmivuotias silloin.
Tiedätkö missä Aikku on, poika kysyi.
Jaa-a, se kävi täällä eilen, soitti kaksi puhelua, toisen jollain ulkomaankielellä. Mutta en tiedä missä se nyt on, Aikku ei paljon puhu, enkä minä enää kysele.
Kielellä, poika sanoi ällistyneenä.
Niin, en minä siitä ymmärtänyt, mutta toista kuuntelin sen verran että jostain reissusta oli kyse, en tiedä onko Aikku itse lähdössä.
Poika ajatteli tyhjää kirjekuorta.
Miks te oikein erositte?
Niin, ei me varsinaisesti olla erottukaan, mutta oikeampi kysymys taitais silti olla että miksi me mentiin naimisiin. No kyllä minä siihen osaan vastata, Aila häikäisi minut täysin, se oli niin hieno ja sivistynyt ja, ja sanotaan nyt vaikka eksentrinen.
Aikku, poika kysyi.
Niin, sehän oli niinsanotusti hyvästä perheestä, itsenäinen, lukenut, ja minä olin työläisen poika, ei sillä, minä olen hyvä muurari ja ylpeä työstäni, mutta Aila oli jotain ihan muuta, ja olihan se tietysti nättikin, oikein ihmettelin että miksi se minut huoli. Mutta ei siitä pidemmän päälle mitään tullut, Aila oli aina menossa, ulkona tarkoitan.
Ja sitten kun Aila sai sinut hoidettavakseen, sillä ei jäänyt minulle enää aikaa. Se joutui lapsen takia olemaan niin paljon seinien sisällä ettei kestänyt niitä enää vapaalla ollessaan, sinä taisitkin olla ulkoilutetuin pikkulapsi miesmuistiin. Kyllä minä yritin mennä sen mukana, muttei kunto kestänyt, minähän olen Ailaa kymmenen vuotta vanhempi, paikat hajos ulkona nukkuessa, ensin meni niskat ja sitten selkä, en pystynyt töitäkään tekemään, niin minä sitten luovutin.
Huomasin että sitä on helpompi olla yksin ja katkera omassa lämpimässä kodissaan kuin rakastunut ja onnellinen kylmissä kurjissa loukoissa jättömaalla. Nurminen hymyili hiukan vinoa hymyä, mutta kyllä minä kait Ailan vieläkin huolisin, jos se tahtoisi tänne muuttaa.
Mä en tiedä mitään Aikun perheestä, poika sanoi.
Niin, ei kai Aila niihin yhteyksissä olekaan, en tiedä varmasti, siinä sattui kai kaikenlaista niihin aikoihin kun sinä synnyit ja äitisi kuoli, ei Aila niistä minullekaan puhunut, tuli vain lapsen kanssa ja sanoi ryhtyvänsä huoltajaksi, sehän on sinun huoltajasi, Aikku, eikös vaan?
On se, poika sanoi, mutta entäs mun isäni, onko sekin kuollut, vai eikö se vaan halunnu mua, anto ennemmin deekuämmälle, ja mummo ja pappa eikö niitäkään ole?
Minä luulen että sinun isäs on kuollut tai muuttanut maasta, Ailan äiti oli ulkomaalainen syntyjään, sen minä tiedän ja se muutti miehensä kuoltua takaisin sinne mistä oli tullutkin, mutta taitaa sekin nyt jo olla kuollut. Eikä Aila ollut deekuämmä silloin kun se sinut otti, se oli vastuuntuntoinen tyttö ja on sitä omalla tavallaan vieläkin. Enkä minä sitä nytkään deekuämmäksi sanois, ja toivoisin ettet sanoisi sinäkään, vaikka ymmärrän kyllä.
Anteeksi, poika sanoi. Mutta mun täytys löytää Aikku.
Nurminen nyökkäsi ja tuumasi hetken, sanoi sitten, minä luulen että se on sinun asioitas hoitamassa, etkös sinä olekin jo täysi-ikäinen?
Olen, ylikin, kohta yheksäntoista, poika sanoi.
Nurmista nauratti. Poika ajatteli että nyt se pitää mua ihan kakarana, deekuämmä ja kaikki, mutta niin kuka tahansa muu sanois.
Poika alkoi tehdä lähtöä.
Kiitos avusta, hän sanoi ja ojensi kätensä Nurmiselle.
Eipä minusta paljon apua tainnut olla, Nurminen vastasi.

Maanantaiaamuna poika haki kännykkänsä huollosta, uusi akku maksoi enemmän kuin hänellä oli rahaa, mutta myyjä suostui kirjoittamaan laskun. Hän oli menossa koluun ilmoittautumaan preliminääreihin, kun puhelin soi, tuntematon numero.
Poika vastasi kuitenkin, jos se vaikka olisi Aikku.
Poliisilaitokselta hyvää huomenta, miesääni sanoi.
Pojan jalat alkoivat täristä.
Niin, hän sanoi.
Meillä on täällä teille kuuluvaa omaisuutta, lompakko, milloin pääsisitte noutamaan sitä.
Poika yritti pidätellä hysteeristä naurua, hän työnsi puhelimen hetkeksi kauemmas ja hengitti pari kertaa syvään.
Anteeks mutta multa ei oo lompakko kadoksissa.
Mutta kun, poliisi sanoi, eikös teidän nimenne ole Aleksis Ludvig Runeberg? Ei sen nimisiä nyt joka oksalla kasva.
On, poika sanoi, mutta mä oon ihan varma että mulla on lompakko tallessa.
Hetkinen, mies sanoi, sinä taidat olla nuori mies.
Joo, poika sanoi ja toivoi kuulostavansa tympääntyneeltä, olen mä.
No tuota, anteeksi, pahoitteluni, on vaan niin harvinainen nimi. Kuulemiin.
Hei vaan, poika sanoi. Hän sulki puhelimen ja istui penkille, jalat löivät loukkua ja yskitti. Sama harvinainen nimi on käynyt ruokakaupassa ja polkupyöräliikkeessä, kauankohan niiltä kestää ottaa selville oliko se nuori vai vanha mies.