nanowrimo 2007

Bussi pysähtyi ylänköniityn reunaan, ruoho oli aivan vihreää. Matkustajat alkoivat liikehtiä ja kuljettaja avasi bussin oven. kaikki purkautuivat ulos bussista, poika huomasi etteivät muut matkustajat ottaneet matkatavaroita mukaansa ja jätti reppunsa autoon, nahkaputkilon hän heitti hihnasta selkäänsä niinkuin transnistrialaiset sotilaat konepistoolin. niityn halki kulki polku ja kallionreunaman takana oli sveitsiläismajan näköinen talo.
kyseessä oli aamiainen, sitä ei tarjoitukaan bussissa, vaan talon alakerrassa. Poika istui yksin valkoisen liinan peittämän pöydän ääreen ja hetken päästä sievä tumma tarjoilija tuli kynä ja lehtiö kädessään pöydän viereen. Tyttö aloitti romaniaksi, poika pudisti päätään, Charles ei ollut opettanut miten sanottiin, minä en puhu romaniaa, turha lause hän oli kuitannut kun poika kysyi sitä.
Tyttö vaihtoi saksaan, poika pudisti taas päätään, mutta nyökkäsi hitaalle englannille,
leipä, musta, valkoinen, munia, makkara, liha, kahvi, tee, appelsiinimehu, tyttö kysyi.
Kaikkea vähän, poika sanoi.
Paistettu juusto, tyttö jatkoi.
Kyllä kiitos, poika sanoi ja hymyili.
Ikkunasta näkyi läheisen kukkulan huippu ja kauempana pilvien peittämä vuoristo, poika ei osannut arvioida miten pitkä matka vuoristoon oli, hän muisti lukeneensa että suurten kohteiden kanssa näköhavainto petti, todellisuudessa vuorille saattoi olla vielä pitkälti matkaa.
Tyttö toi pojalle lautasen, lasit ja ruokailuvälineet ja seuraavalla kierroksella kukkuraisen tarjottimellisen ruokaa, vanhempi nainen kävi kaatamassa kahvia toiseen laseista ja tyttö toi vielä pöytään kannullisen tuoremehua.
Kiitos, poika sanoi uudestaan, tyttö hymyili hänelle ujosti.
Aamiaisen jälkeen matka jatkui, he olivat Piatra Neamtsissa vähän yhdeksän jälkeen aamulla. Poika kysyi bussin kuljettajalta tiesikö tämä mistä lähti juna Neamtsin luostariin,
Ei tänään, kuljettaja vastasi, mutta piirsi yksinkertaisen kartan paperinenäliinalle.
Kirkosta voi kysyä luostarikuljetus, hän sanoi ja lisäsi karttaansa kirkon.
Tuolla, kuljettaja sanoi, ja osoitti kullalle kimaltavaa sipulia kaupungin kattojen yläpuolella, hiukan täytyy kiertää.
Poika löysi kirkon ja ystävällinen suntio tai kirkonpalvelija, mikä ikinä lienikään, lupasi että poika pääsisi yhdeltätoista luostarille lähtevän pakettiauton kyytiin,
jos on muita pyhiinvaeltajia, voit joutua takatilaan, hän sanoi.
Poika tunnusti ettei ollut oikeastaaan pyhiinvaeltaja,
isoäitini asui luostarilla maallikkona ja on nyt kuollut, minun täytyy käydä läpi häneltä jääneet tavarat.
Aurora, mies kysyi,
ja poika nyökkäsi.
Hän oli meille tärkeä tukija, mies sanoi ja puristi pojan kättä.
Sinä et ymmärrä romaniaa, mies kysyi hiukan kummastuneen näköisenä.
En lainkaan, poika sanoi.
Muista että kaikki tapahtuu niin kuin on tarkoitettu, haluaisin sanoa tämän sinulle romaniaksi, mies mutisi jotain, poika oletti että kyseessä oli sama romaniaksi, mutta se kuulosti enemmän rukoukselta kuin toivotukselta.
Poika lähti tunniksi kaupunkia kiertelemään. Kun hän oli pankissa, repussa piippasi ja poika huomasi että kännykkä toimi taas, Rahkoselta oli tullut tekstiviesti.
Kirje Nelli Lindholmilta, edelleenlähetän luostariin, oletko jo pitkällä? R
Voi ei, poika sanoi ääneen.

Pakettiautossa oli kuljettajan lisäksi yksi matkustaja, saksalainen nainen, jolla oli harmaa pystytukka. Poika kysyi mahtuiko pyörä mukaan vai jättäisikö hän sen kirkkoon. Autonkuljettaja, nuori mies jonka silmät näyttivät valtavilta vahvojen lasien takana, nosti muitta mutkitta pyörän pakettiautoon, se oli paria pakettia lukuunottamatta tyhjä.
Luulin että luostarille vietäisiin enemmänkin tavaraa, poika ihmetteli.
Se on niinkuin, sellainen, mikä se nyt on, kuljettaja takelteli ja sanoi jotain romaniaksi.
Luostari on pitkälti omavarainen, saksalaisnainen sanoi, sieltä tuodaan tavaraa kaupunkiin myyntiin, munia, juustoa, olutta, vähän viiniä ja muutakin pientä.
Pakettiauto nousi nakuttaen jyrkkää ja mutkaista vuoristotietä luostarille, paikoittain tie kulki rinnan junanradan kanssa, toisinaan se eksyi vallan eri rinteelle, luostari oli ylängöllä lähellä vuoen huippua, mutta kauempana sen takana näkyi yhä sama vuorijono, jonka poika uskoi nähneensä jo aamulla sveitsiläismajan ikkunasta.
Mitä noiden vuorten takan on, hän kysyi.
Transsilvanian ylänkö, saksalaisnainen vastasi kuivasti.
Poika otti pyöränsä auton perästä ja kiitti kyydistä, hän yritti tarjota kuljettajalle rahaa, mutta tämä kieltäytyi ottamasta.
Anna luostarin taululle, autonkuljettaja sanoi ja poika nyökkäsi vaikkei hänellä ollut aavistustakaan siitä mikä se mahtoi olla.

Poika seisoi jonkin aikaa luostarin sisäpihalla tietämättä mitä tehdä ja mihin mennä. Saksalaisnainen ja autonkuljettaja olivat häipyneet kumpikin suuntaansa. Poika talutti pyörän seinän viereen ja katseli ovia osaamatta päättää mistä yrittäisi sisään. Ulkopuolelta katsottuna luostari oli näyttänyt selkeältä kokonaisuudelta, mutta sisäpihalta katsottuna se oli sokkeloinen ja outo. Piha tuntui turvallisen selkeältä alueeltä, oviaukkojen moninkertaiset holvikaaret ja polveilevat käytävät niiden takana vaikuttivat siltä että niissä saisi harhailla tunti- tai päiväkausia löytämättä mitään tai ketään, jolta kysyä neuvoa.
Pihan keskellä oli kaivo, poika istui kaivonrenkaalle ja kuunteli kuinka vesipisarat putosivat vinssissä roikkuvasta ämpäristä alas pimeään.

Poika oli istunut paikallaan jo tovin kun piha tulvahti täyteen nunnia, hän pysäytti mielestään rauhallisimman näköisen ja kysyi tältä Auroran asuntoa.
Nainen ei ymmärtänyt, mutta pyysi paikalle toisen,
sinä olet pojanpoika, toinen nainen kysyi.
Joo, olen, poika vastasi, Aikku, tätinihän oli täällä jo aikaisemmin.
Herra Rahkne otti meihin yhteyttä ja sanoi että olet tulossa ennen kevättä, nainen sanoi ja hymyili, ehdit juuri ja juuri.
Aurora kuoli rauhallisesti, nainen sanoi, tätisi oli täällä hänen viimeiset päivänsä. Me olisimme haudanneet hänet luostariin, mutta vainajan oma tahto oli että hänen tuhkansa siroteltiin alas Bivolulta, se on vuoren nimi.
Poika nyökkäsi.
Auroran käytössä ollut asunto on ulkomuurissa, hänhän ei ollut vihkiytynyt siinä ahtaassa mielessä kuin me sen täällä ymmärrämme, nainen sanoi.
Poika oli helpottunut, hänen ei ainakaan vielä tarvinnut astua luostarin sokkeloihin.
Nainen haki avaimen luostarin sisältä ja palasi sitten opastamaan poikaa asunnolle, hän puhui koko matkan kävellessään pojan edellä,
Minä olen sisar Marisa. Me siivosimme asunnon päällisin puolin, mutta emme koskeneet mihinkään henkilökohtaisiin tavaroihin. Tätisi otti jotain pientä, soittorasian, muistaakseni, ja muistikirjat, niitä oli toistakymmentä, mutta Aurora käytti aina hyvin pienikokoista mustaa muistikirjaa, hänellä oli tapana unohtaa niitä milloin mihinkin, luostarin kasvimaalle, kirkkoon tai viinikellareihin, ja me sitten palauttelimme niitä hänelle, nainen naurahti.
Luostarin ulkomuurissa oli ovi, se avautui pienelle kivetylle sisäpihalle, kiveyksen keskellä kasvoi joulukuusi, tuuhea puu jonka neulaset vivahtivat hopeaan, sen oksille oli ripustettu tasaisin välein vihreitä ja kypsiä oranssinkeltaisia appelsiineja.
Auroran appelsiinipuu, nainen sanoi, hän piti siitä hyvää huolta.
Nainen avasi asunnon oven samalla painavalla avaimella kuin pihaovenkin. asunto oloi yksinkertainen ja valoisa paksuista kiviseinistä huolimatta, sisäpihan puolella oli kolme ikkunaa ja kohenevassa katossa viistottu rivi pienempiä ikkunoita.
Näiden maallikkoasuntojen paikalla oli aikaisemmin pylväskäytävä, nainen sanoi.
Poika katseli ympärilleen.
Minä jätän sinut tänne, tulen sitten hakemaan kun on illallisaika. Et kuitenkaan osaisi ruokasaliin itseksesi.
Poika yritti kieltäytyä, mutta nainen sanoi tiukasti että vieraanvaraisuus oli luostarisääntöihin kuuluva velvollisuus.
Kuinka kauan luulet että sinulla menee, uskoisitko saavasi Auroran jäämistön selvitettyä ennen kesää, nainen kysyi naurua äänessään.
Poika sanoi olevansa varma siitä.
Ei mitään kiirettä, sinä voit asua Auroran asunnossa, ruoka on kolmesti päivässä ja kaupunkiin pääset junalla tai meidän pakettiautomme kyydissä. Sinun ei tarvitse osallistua messuihin, mutta jos haluat aamu- ja iltamessut ovat maallikoille avoimia. Täällä on paljon nähtävää, meillä on kaunis yrttitarha, paljon hedelmäpuita, viinikellarit ja tietenkin ikoneja.
Nainen hyvästeli pojan ja poistui.
Poika mietti mistä aloittaisi, hän otti vodkapullon pois nahkaputkilosta, se ei onneksi ollut vuotanut. hetken mielijohteesta poika avasi pullon ja joi kulauksen ja sitten toisen ja kolmannen. Kun pää alkoi tuntua painottomalta, hän alkoi kirjahyllyistä, hyllyt olivat paksuja kiviseinään pultattuja lankkuja, jossa oli kapeat reunalistat. Romaniankielisiä kirjoja, tyhjää, poika ajatteli että muistikirjat oli otettu tästä, tietosanakirjoja, paksu ohutlehtinen romaniankielinen kirja, raamattu, poika päätteli. Seuraavalla hyllyllä oli musta lakkapuinen rasia, jonka kannessa oli kyyhkysiä, poika avasi rasian, se oli vuorattu haaleanpunaisella silkillä ja täynnä kirjelappusia.
Kirjeet olivat suomeksi kirjoitettuja. Poika luki päällimmäisen.

Toivottavasti voit yhtä hyvin kuin viimeksi tavatessamme.
Alan taas tottua paikallaan oloon. Sinun käyntisi tuovat miellyttävää vaihtelua. Ajattelen yhä sitä mitä sanoit merimetsoista, luulen joskus kuulevani niiden metelöinnin tänne alas. Meillä on mahdollisuutemme ja alan hyväksyä tilanteen, kauanhan se kesti, nyt olen sitä mieltä että tämä saattoi olla paras vaihtoehto. S. on varmasti jo toipunut ja uskon hänen viihtyvän hyvin. Epätoivon hetkinä, kun yritin palata alakautta, kuvittelin näkeväni hänet hotellin ikkunassa tuijottamassa ulos.
Sinun A

Kirjeitä oli kymmenittäin, osa muutaman rivin mittaisia, osa pidempiä, poika vilkaisi paria nopeasti ja epäili etteivät ne olleet aikajärjestyksessä. Toinen kirje oli lyhyt raapaisu paperineliölle, pikemminkin viesti kuin kirje.

Käsitit väärin. En tahdo syyttää sinua mistään.
Sinun A

Kolmas kirje alkoi ilman toivotuksia.

Minulle oli melkoinen yllätys nähdä sinut edessäni seisomassa, mitä sinä tiedät, mistä on kyse? Olen täynnä raivoa, joka ei pääse purkautumaan, tuntuu kuin se tihkuisi ihoni läpi kuin musta veri. Sinäkin näytit hämmästyneeltä, luulit varmaan ettet kuulisi minusta enää.
A

Kirjeen lopettava A oli vetäisty mustalla musteella niin raskaasti että se oli rikkonut paperin.

Poika oli tuskin saanut kirjerasian suljettua, kun oveen koputettiin, hän työnsi vodkapullon nopeasti pöydän alle ja sanoi,
sisään.
Oletko valmis lähtemään illalliselle, nunna kysyi ovelta.
Poika katsoi naista hämmästyneenä, luulin että lähdit vasta muutamia minuutteja sitten.
Siitä on kolmisen tuntia, nunna sanoi, sinä olet tainnut keskittyä työhösi.
Poika kysyi pitäisikö hänen vaihtaa paitaa tai muuten siistimmät vaatteet.
Ei tarvitse, nainen vastasi, mekin tulemme päivän töistä illalliselle. Meillä nunnilla on tietysti yleensä päällisin puolin samanlaiset vaatteet miltei aina, nainen hymyili, rukous riittää puhdistamaan.
Tulenko minä ihan samaan ruokasaliin teidän kanssanne, tarkoitan kun olen miespuolinen, poika kysyi.
Meillä käy paljon vieraita, jotkut maallikoistammekin ovat miehiä, harvat tosin, useimmat miehet eivät taida viihtyä naislauman ympäröiminä, nunna sanoi.
Poika seurasi nunna takaisin sisäpihalle ja porttiholvien sokkeloihin,
katso käytävän kuvanauhaa, nunna sanoi, se ohjaa sinut perille.
Pojan olkapään korkeudella kulki tyylitelty kuvasarja ruokailevista miehistä, todennäköisesti viimeinen ehtoollinen.
Kaikissa käytävissä on oma sarjansa, se helpottaa kulkua, luostari on rakennettu monessa vaiheessa ja sen seurauksena käytävistä on tullut yhtä sokkeloa, sata vuotta sitten joku keksi kuvasarjat ja sen jälkeen meiltä ei ole kadonnut montaakaan nunnaa, nainen sanoi ja iski silmää.
Ruokasalissa oli tumma lattia ja vaalea katto, puupenkkejä ja pitkiä pöytiä riveissä, pöydiossä oli leipää ja vesikannuja, muu ruoka haettiin syvennyksestä huoneen sivulta.
Huomenna meillä on lihaa, nunna sanoi.
Kyllä tää kelpaa, poika sanoi ja lastasi lautaselleen paprikoita ja pataruokaa, jossa oli papuja ja tomaattia.
He asettuivat pitkän pöydän päähän, ruokasalissa oli melkein tyhjää, samassa kyydissä luostariin tullut saksalaisnainen istui yksinään erillisessä pienessä pöydässä.
Ota leipä, nunna sanoi, se on happamatonta, meillä on täällä tapana rukoilla ennen leivän murtamista, sinunkin on hyvä totuttautua siihen tapaan, painat vain pääsi alas, joku kyllä hoitaa rukouksen.
Nunna lausui rukouksen romaniaksi, pojasta se kuulosti samalta kuin se mitä mies kirkolla oli sanonut hänelle. Rukouksen jälkeen poika kysyi naiselta voisko tämä kääntää rukouksen sisällön pojalle, noin suurinpiirtein.
Kaikki päivämme ovat sinun kädessäsi, nunna sanoi, se merkitsee osapuilleen että kaikki mitä meille tapahtuu on tarkoituksellista, jumalan siunaamaa.
Kiitos, poika sanoi, suntio tai joku sellainen kaupungin kirkossa sanoi minulle tuon saman rukouksen kun kysyin kyytiä tänne.
Niinkö, nainen sanoi, en tiedä kuka se olisi voinut olla.
Poika ajatteli ettei nunna varmaankaan juuri käynyt alhaalla kaupungissa.
Tuolla istuu nainen, joka tuli pakettiautossa kanssani, poika sanoi, onko hän nunna?
Ei, pelkkä vierailija, nunna sanoi, luullakseni nainen tekee jotain tutkimusta täällä.
Sali tulvahti täyteen nunnia, jotka pitivät melkoista mekkalaa etsiesssään pöytiä, hakiessaan ruokaa ja vaihtaessaan kuulumisia, pojalle tulivat mieleen laguunin linnut.
Meitä sanotaaan merimetsoiksi, nunna sanoi, huomaat varmaan syyn.
Sitten meteli hiljeni ja rukouksen sanojen sorina kulki pöydästä toiseen. Kun mekkala alkoi uudestaan, poika sanoi,
tulin tänne Moldovan kautta, bussimatkalla ennen Constantaa oli aivan pimeää, meri tuoksui ja mainingit kuuluivat autoon, hiljaisuuden keskeltä alkoi hurja metakka, lintuja, olivatkohan ne merimetsoja?
Kyllä ne olivat, laguunissa elää paljon muitakin lintuja, mutta kalliot ovat täynnä merimetsoja ja bussin hurina kallionleikkauksessa varmasti herätti ne, nainen sanoi.
Jossain elokuvassa nunnia sanottiin pingviineiksi, poika sanoi.
Pingviineiksi, nunna näytti ällistyneeltä, nehän ovat mustavalkoisia ja sukeltavat.
Siinä taisi itseasiassa olla nunnia joilla oli mustavalkoiset vaatteet, en kyllä muista sukelsivatko ne, taisivat ampua, joku nunnista tuli raskaaksi. Anteeksi, poika sanoi.
Älä suotta, se on täysin mahdollista, luullakseni yleisempää kuin sukeltelu kylmissä vesissä, nunna naurahti.
Minun pitäisi käydä toimistollani, luuletko että osaat jo yksin seurata kuvasarjaa ulos asti, nainen kysyi.
Koitetaan, poika sanoi, kiitos ruuasta.
Kiitos seurasta, nainen sanoi, haluaisitko osallistua messuun huomenna, sinun ei tarvitse tehdä sitä kohteliaisuudesta, mutta se voisi olla mielenkiintoista.
Joo, poika sanoi, voinko mä tulla mieluummin iltamessuun.
Haen sinut sinne, nunna sanoi.

Poika piti kättään kevyesti kuvanauhan päällä kävellessään käytäviä, parissa risteyksessä hän joutui hakemaan oikeaa kuvasarjaa, mutta osasi erottaa ruokailuaiheisen kellonsoittoa ja kukkakimppuja kantavia enkeleitä ja piruja kuvaavista.

Auroran asunnolla poika penkoi vielä jonkin aikaa kirjahyllyjä löytämättä oikein mitään, hän ajatteli kirjeitä, muttei saanut mitään käsitystä tapahtumien kulusta syntymään. Poika ravisteli päätään, tuntui kuin korvissa olis vettä ja onki vodkapullon pöydän alta,
onkohan musta tulossa alkoholisti, hän sanoi ääneen.
Pullo oli vajennut puoleen väliin, kun poika päätti mennä nukkumaan.
Hän kiipesi taivaaseen, tikapuiden puolat oli lovettu niin että ne tuntuivat liikkuvan sormien alla, käärmeitä, poika ajatteli, sokeainkirjoitusta näkeville, mies palavissa vaunuissa ohitti hänet, Elias tosin tulee ensin ja asettaa kaiken kohdalleen. Yksi pienoista hiiltyi ja napsahti poikki pojan käden alla, pudotessaan hän tarttui johonkin, se oli kirkontorni, sipulin kärki, poika näki varjonsa maassa, eikä osannut päätellä oliko hän itse piru vai enkeli.
Miksi siivekkäiden pitää kiivetä, poika kysyi ja jäi odottamaan vastausta.

Aamulla hän heräsi koputukseen, olikohan nunna tulossa hakemaan häntä aamiaiselle, siitä ei ollut mitään puhetta. Pojasta tuntui että koko huone haisi viinalta.
Hän avasi oven mutta siellä ei ollut ketään, koputus jatkui. Joku koputti pihaovella. Poika avasi sen.
Kolkuttaja oli nuori mies, hän sanoi jotain romaniaksi ja ojensi kirjeen.
Puhutko englantia, poika kysyi ja kirosi mielessään Charlesia, turha taito, jatkuvastihan täällä saisi olla sanomassa ettei osaa romaniaa.
Mies pudisti päätään ja sanoi jotain.
Poika näytti rahaa, hänellä ei sitä enää paljoa ollutkaan, pitäis lähipäivinä käydä kaupungissa nostamassa loput Auroran perinnöstä.
Mies pudisti päätään ja heilautti kättään, asia taisi olla sillä selvä tai sitten lähetti oli vain todennut etteivät he kuitenkan ymmärtäisi toisiaan.
Kuori oli Rahkoselta ja sen sisässä oli Nellin kirje.

Hei
Olin pitkään vihainen kun veit kuvan, olin luvannut sen Lainalle itselleen, olisithan sä voinut tehdä siitä tarjouksen, olist saanut kuvan paljon halvemmallakin, en saa edes puolessa vuodessa palkkaa sellaista summaa kuin se minkä olit jättänyt. Kuvan täytyi olla sulle tärkeä, ajattelin että Lainan takia, onhan Laina tos kaunis, huomasin sen itsekin heti kun näin sen ekan kerran. Sä kuitenkin sanoit ettei kuva ole näköinen ja ajattelin että suhun vetos se yliluonnollinen, muistatko meidän ekan tapaamisen?

Toljalla oli muuten lomaa vankilasta ja se vietti lomansa Lainan luona, Tolja sanoi että sun isoäitis on Vrykolkien sukua. Oletko tavannut paljon sukulaisia siellä?
Romaniassa on varmaan hienoa ja ties vaikka olisit tavannut jonkun tytönkin.

Mä olen nyt käynyt pari kertaa syömässä yhden miehen kanssa, meillä on mukavaa yhdessä, mutta ei ainakaan vielä mitään sen kummallisempaa. Mä ajattelin että eihän meillä kahdella jäänyt mitään kesken? Tarkoitan että jos susta tuntuu siltä että jäi, niin jäähdyttelen tätä orastavaa suhdetta ja jään odottaan. Kirjoita jos tahdot, jos susta ei kuulu mitään niin se varmaan tarkoittaa ettei mun kannata odotella.
Moikka
Nelli


Ei kovin paha, poika ajatteli, oishan se voinut vaikka syyttää mua varkaudesta. Nelli oli ihan mukava, poika tunsi vähän syyllisyyttä tietäessään ettei vastaisi, mutta ei kai vastaaminen lopulta olisi sen ystävällisempää.

Poika kävi aamiaisella ja jatkoi huoneen tutkimista, hän luki kaikki laatikon kirjeet ja jokin ajatus alkoi kehkeytyä, ikävää että kirjelappuset olivat päiväämättömiä ja kuorettomia, ikäänkuin käteen annettuja. Hän ajatteli että kävisi pyöräilemässä lähiseudulla, huoneesta oli löytynyt käsinpiirretty maastokartta etäisyyksineen kaikkineen, hän huomasi siitä että bussimatkan aamiaispaikkaan, siihen sveitsiläismajaan oli täältä paljon lyhyempi matka kuin alas kaupunkiin, karttaan oli piirretty näköiskuva sveitsiläismajasta ja ylemmäs rinteelle pieni huvimaja ja kiikarinkuva, poika ajatteli että siellä oli varmaan näköalatasanne. Kauemmas korkean vuoren huipulle oli piirretty risukasa, Eagle's Nest.
Hän katsoi kelloa, se oli pysähtynyt. Poika tarkisti ajan kännykästään, kohta oli illallisaika, tulisi pimeää ja hän oli luvannut mennä tänään nunnan kanssa messuun. Päivät tuntuivat kuluvan kuin pehmeä kumi. Ennen kuin huomasikaan niistä oli enää murusia jäljellä.
Kun poika meni illalliselle, suurin osa nunnista oli jo syönyt, hän ei nähnyt naista, Marisaa, missään. tarjolla oli ohuita viipaeita lihaa vihreän kastikkeeen kanssa, jotain kulmikasta perunan näköistä niiden kanssa ja pataruokaa. Poika söi nopeasti, hän ei tiennyt alkaisko messu heti ruokailun jälkeen vai vasta myöhemmin.
poika palsi tottiuneesti huoneistoon ja alkoi odotella, houkutus avata pullo oli suuri, mutta hän ajatteli että joutuisi varmaan istumaan messussa nunnan vieressä.
Nunna tuli parin tunnin päästä, ulkona oli jo aivan pimeää, he kiersivät ulkomuuria tähtien valossa ja menivät sisään muurissa olevasta paksusta ovesta, käytävä kulki alkumatkan muurin sisässä ja oli niin hämärä ettei poika saanut selvää seinän kuvasarjasta, kun käytävä valkeni ja seinät muuttuivat sileämmiksi hän näki että kuvissa oli käveleviä ihmisiä ja eläimiä ja muita olentoja, kaikki matkalla samaan suuntaan kuin nunna ja poika. Käytävä alkoi laskeutua.
Kappeli on maan alla, nunna kuiskasi. Täällä on jo ennen luostarin perustamista ollut laaja verkosto luolia, niissä asui pyhiä erakkoja aina luostarin perustamiseen saakka. Nyt suuri osa käytössä olevista luolista on luostarin alla, kappelit ja meidän pääkirkkomme. Vain viinikellarit ovat ulkopuolella, hedelmätarhan rinteessä. Kappeli johon nyt menemme on nimeltään pyhittäjien kappeli.
Nainen vaikeni, käytävä avautui kapeaksi huoneeksi, jonka molemmilla seinillä oli penkit, huoneen päässä oli kallioon holvattu oviaukko, itse kappeli oli sen takana, amfiteatterimaisesti nousevaan luonnonkallioon oli veistetty kiviset terassit.
Nainen ohjasi pojan ylemmälle terassille,
tämä on vierailijoille, hän kuiskasi, nojaa seinään jos sinua alkaa väsyttää, me olemme kyllä harkinneet penkkejä, mutta taidamme olla hieman vanhanaikaisia.
Poika seisoi terassilla kevyesti seinään nojaten, luolassa oli yllättävän lämmin, sieltä täältä kuului sorinaa, kuiskausten kaikuja. Sitten hiljeni ja kappelin yleisvalaistus sammui, alatasolle alkoi kerääntyä kynttilöitä, liekit huojuivat kantajien liikkuessa ja valo värisi. Luolan lattia oli täynnä kynttilänvaloa kun laulu alkoi, osa äänistä oli hyvin matalia, miltei epäinhimillisiä ja toiset taas korkeita ja heleitä, ne vuorottelivat ja menivät limittäin, välillä äänet soivat samanaikaisesti yhteen kuin orkesteri ja toisinaan yltyivät kilpailemaan voimasta toistensa kanssa, pojasta tuntui hetkittäin siltä että hän ymmärsi, mitä lauluissa sanottiin, äänten vaihtelut ja puhelaulun kulku toivat hänen mieleensä jotain, minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa, silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu, ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Kohta oli tuttu jostain muualta, poika ei muistanut mistä, hän mietti oliko väsynyt ja nojasi selkänsä tukevammin seinään. Kirkas laulu alkoi nousta ylös kohti luolan kattoa ja matalat kurkkuäänet kiersivät pulssin rytmissä sen ympärillä.
Nunna tuli hakemaan pojan terassilta.
Hsst, älä sano mitään hän kuiskasi, kun poika avasi suunsa.
Poika olisi tahtonut kysyä loppuiko messu, mutta vaikeni käskettäessä.