Ensimmäinen päivä pulkassa:
1. Mies oli aivan kuollut, hyvinpukeutunut toki. Hän makasi keskikorokkeella, pää u-käännöksen kieltävän merkin jalustaan vinosti nojallaan. Toinen kenkä oli lentänyt jalasta, sitä peitti enää ohut viininpunainen sukka, jonka jalkapöydän päälle oli aplikoitu vaakunakuvio, kapealestinen säämiskäkenkä lojui kauempana ajoradalla, vaalea kenkä valkoisen viivan päällä.
Lompakko oli pudonnut miehen viereen. Väkeä alkoi kerääntyä päivittelemään, auto ei edes hidastanut, oliko se punainen, varmaankin bemari, ei vaan volksvagen, hopeanharmaa, musta citroen, saiko kukaan rekisterinumeroa ylös, kevyesti pukeutunut mies, näyttää yllättävän terveeltä ollakseen kuollut, olisi saattanut elää pitkäänkin, vaan eipä tuota tiedä, voi olla sydänvika tai sokeritauti, ei sitä aina päällepäin näe. Joukon reunoilta puikkelehti poika hartiat ylhäällä, tukka, joko rasvainen tai rasvattu roikkui suorana kaulalle, poika kumartui, nappasi lompakon ja jatkoi matkaansa. Soittiko kukaan poliisia, joku kysyi, tuskin yliajajaa saadaan enää kiinni, mikä tähän kaupunkiin on mennyt, täällä ei voi nykyään enää turvallisesti edes kävellä kahvia ostamaan. Kahvimuki oli edelleen miehen kädessä, Deli, rytistynyttä styroksia, ensimmäisen asteen palovamma, eipä sillä nyt enää väliä, turha rasvata vainajan kättä.
2. Nainen ylitti kadun pari korttelia kauempaa, siitä missä tien toisella puolen alkaa koirapuisto.
Naisen puketumista olisi voinut pitää tyylikkäänä ainoastaan joku takavuosien grungeaatteen läpeensä kyllästämä kerrospukeutumisen ystävä. Sen sijaan asukokonaisuus oli likaisenakin todennäköisesti lämmin.
Naisella oli päässään korvalapullinen harmaa karvareuhka, päästä alaspäin ensin oranssinrusehtava neliötopattu takki, sen alla pitkä harmaa trenssi ja haaleanpunainen tuulipusero, jonka valkotereinen huppu pilkotti karvalakin alta. Trenssin helman alta näkyi pätkä navettatakin tyyppistä kukallista mekkoa ja tuulipuvun housut, toinen lahje tungettuna kuukenkään, toinen laahasi maata. Joku jolla olisi mahdollisuus, tai mahdollisuus ja halua riisua tämä vanha tai ainakin keski-ikäinen, äkkiseltään rumanpuoleinen, kuivakas ja kasvoistaan hienoille rypyille ahavoitunut nainen, voisi ehkä yllättyä pienten, pystyjen rintojen ja sutjakoiden säärten ohella myös alempien vaatekerrosten säänpitävyydestä ja korkeasta laadusta, ruskea termoasu tuulisuojalla peitti angorakerrastoa, niiden alla naisella oli vielä valkoiset urheiluliivit ja bokserit, jaloissa kylläkin kahdet eri kohdista rikkinäiset villasukat.
Nainen kantoi kolmea kassia, muodoista päätellen pulloja, ja teki sen kevyesti, puistoon päästyään hän eteni puolijuoksua, pysähtyi vain hetkeksi hankaamaan koiranpaskaa kengänpohjastaan kuuraiseen nurmikkoon, ja jatkoi taas, suoraan puiston halki, kävelyteistä piittaamatta, ja katosi lopulta näkyvistä sumutihkuun siinä notkelmassa, jossa puro tai paremminkin oja rajaa puiston kaupungin taimivarastosta.
3. Poika käveli eteenpäin, rentoutti hartiansa, hänen teki mieli juosta, mutta juokseminen oli aina virhe. Kuollut mies ei kaipaa lompakkoa.
Poika pujahti kaupan lämpiöön, hytisi siinä hetken ja kiipesi kävelyportaita yläkertaan, hänellä oli taskussaan poletti, sillä pääsi vessaan, hän kusi istualtaan, siinä sai molemmat kädet vapaiksi, ja alkoi plärätä lompakkoa, rahaa, hiukan, kortteja, nimi, pojan kädet pysähtyivät hetkeksi, täysin sama nimi, kuin huonosta kirjasta, molemmat etunimet vielä harvinaisia, poika ei edes mielellään käyttänyt nimeään, se herätti huomiota. Aikkukin sanoi Pojaksi. Syntymävuodessa oli eroa enemmän kuin sukupolven verran, mutta nimi oli niin harvinainen että kannatti yrittää, poika laittoi lompakon taskuun, pesi kalunsa ja kätensä.
Ruokaosasto oli saman kaupan alakerrassa, poika valitsi säilyviä ruokia, meetvurstia, hapankorppuja, spagettia, kaurakeksejä ja purkkimuonaa, sellaista ruokaa mitä Aikku söi, se karsasti kaikkea tuoretta paitsi omenoita. Kun poika oli pienempi, Aikku otti heille usein evääksi spagettipussin, täyttää hyvin, se sanoi, ja narskutti kävellessään spagetinpätkiä hampaissaan. Poika ei muistanut että Aikku olisi koskaan keittänyt mitään tai syönyt muutenkaan kuumia ruokia, kahvinkin se joi kylmänä.
Kori alkoi olla täynnä. Ennen kassajonoa poika tarkisti vielä ettei kokonaissumma ylittänyt viittäkymmentä euroa. Kassa nyökkäsi kun poika näytti korttia, kiitos, olkaa hyvä, allekirjoitus tähän. Poika kirjoitti, yhdennäköisyys kortissa olevan nimikirjoituksen kanssa ei ollut kummoinenkaan. Ja hyvää päivänjatkoa.
Poika hengitti kaupan ulkopuolella hetken syvään, tunki sitten ostoskassin reppuunsa ja jatkoi matkaa, missä se pyöräliike oli, viistokadulla vai siitä vielä eteenpäin, hän ei muistanut varmasti. Ei viistokadulla, eikä seuraavalla, mutta linja-autoaseman kupeessa, maastopyöriä, uusimmat mallit, poika tiesi minkä niistä halusi, sitä mallia ei ollut enää ikkunassa. Poika astui sisään liikkeeseen, kello soi, poika tunsi olevansa hyvällä tapaa jännittynyt, valmis pakoon, muttei paniikissa. Hän kysyi pyörää, se oli taemmassa huoneessa, poika polkasi kerran kokeilevasti, paineli satulaa ja katsoi renkaat, kauppias höpisi jotain vierssä, poika nyökkäsi, he menivät kassalle yhtämatkaa, poika pyörää taluttaen, kassakone näytti vanhanaikaiselta, täällä eivät käy luottokortit, poika ajatteli, kauppias avasi suunsa kun poika ojensi korttia, henkilötodistus, poika antoi omansa, kolmekymmentä vuotta ikäeroa on liikaa, eikä hänessä ollut samaa näköäkään sen paremmin kuolleen miehen kuin tämän passikuvankaan kanssa. Kauppias antoi takuutodistuksen, kasan papereita ja pakkauksen rengaspaikkoja pojan käteen. Poika nousi pyörän selkään jo kaupan ovella, pyörälläajo ei ole juoksemista.
Kotitalon pihassa poika nousi pyörän päältä, avasi ovet ja talutti pyörän vanhaan ritiläovihissiin, se mahtui sisään poikittain, kun tangon käänsi vinoon. niinkuin miehen pää, mitä se mies lompakolla enää teki, poika nykäisi olkapäitään ylemmäs, yhtä hyvin hän voisi viedä lompakon nyt heti poliisiasemalle, se oli kummallista pehmeää ihonväristä nahkaa, ei sitä oikein voinut kotiin piilottaa, Aikku saattaisi tulla milloin tahansa poikkeamaan ja jos lompakon pudottaisi kadulle joku pian tulisi palauttamaan sitä. Poika pystyi kuvittelemaan itsensä viuhtomassa pakoon ystävällistä lompakonpaluttajaa ja kaatumassa hampurilaispaperiin tai oksennukseen. Ja nimessä oli jotain uhkaavaa, jos sitä olisi jari nieminen tai tero viitanen, niin mikä ihme se olisi, mutta kun ei. Nimestä oli pojalle jotain iloa ainostaan tietynlaisten tyttöjen kanssa, niihin nimi teki vaikutuksen, viestitti valheellisesti että poika oli kulttuurikodin lapsi tai jotain sellaista. Poika ei tiennyt osasiko Aikku edes lukea, hän epäili että se osasi, muttei pystynyt muistamaan mitään mikä olisi vahvistanut käsitystä, Aikku ei koskaan kommentoinut iltalehtien lööppejä, eikä auttanut pojan kotitehtävien kanssa silloin kun poika oli ala-asteella ja Aikkukin asui kämpillä ainakin talvet. Pojalla oli jonkinlainen mielikuva ajalta ennen kouluikää, Aikku tai ainakin joku nainen, kuka muu se olisi voinut olla, valokehässä ristikkolehti ja kynä kädessään.
Poika keitti kahvia ja avasi säilykelihatölkin. Siitä oli nyt kolmatta viikkoa kun Aikku oli käynyt viimeksi, mutta poika oli nähnyt sen ohimennen Sokoksen pullonpalautuskoneella, nyökännyt, Aikku taisi tietää että poikaa nolotti, vaatteet, pullot, vähän kaikki, siksi hän ei juuri kutsunut kavereitakaan kämpille, Aikku saattaisi tulla ovesta sisään ja mennä mitään puhumatta kaapille tai vessaan. Se on mun tätini, poika joutuisi sanomaan, niinkuin sen ainoan kerran kun Aikku tuli vanhempainiltaan. Rouva Aila Nurminen. Mikä ihmeen rouva, poika oli kysynyt kämpillä sitten myöhemmin. Olin naimisissa, Aikku sanoi. Kenen kanssa, poika oli kysynyt ja Aikku vastasi: Nurmisen. Aikku ei paljon puhunut.
Kun poika oli setsemän Aikku alkoi kuljettaa häntä mukanaan. Poika muisti rantahuvilan, se oli moottoritieltä järveen laskevan jyrkän rinteen ja rannan ympäröimässä puolikuun muotoisessa lehdossa. Siisti koju parin metrin korkeudella kahden vanhan haavan välissä, rinteeltä laski puro järveen, Aikku oli ruopannut puron reunat, rannoilla kasvoi rentukkaa ja jotain korkeampaa violettikukkaista kasvia. Ainakin sen Aikku oli hakenut kauempaa, järven soisesta päästä, ja istuttanut puron varteen. Puron yli meni lautasilta, siinä oli narukaide ja sillalta lähti polku huussille, kaislakatoksen sisällä valkoinen posliinipönttö, jonka alle oli kaivettu tynnyrinpuolikas, huussi oli hieman kiikkerä, mutta näköala järvelle hieno, varsinkin keväällä kun joutsenet tulivat suurina parvina levähtämään järven pintaan. Jääkaappi oli moottoritielle nousevassa jyrkässä rinteessä, kaivettuna maahan niin että vain ovi näkyi, omenat säilyivät siellä hyvin. Vaikka moottoritie kulki vain sadan metrin päästä, autiojen äänet eivät kuuluneet alas laaksoon. Järven rannassa puron mutkan muokkaamalla kannaksella oli kivistä koottu nuotiopaikka, sen vieressä, matalassa poukamassa makasi sammaleen peittämä puuvene, Aikun varasto, veneen alla säilytettiin polttopuita, katiskaa ja mato-onkea. Vettä kohti kurottavan valtavan hopeapajun oksanhaarukassa roikkui styroksinen pelastusrengas, virallinen malli vuodelta 1966, oli Aikku joskus sanonut. Laaksossa oli varmaan ennen moottoritietä ollut oikea rantahuvila, hopeapajun lisäksi huussin takana kasvoi kaksihaarainen sinineulasinen kuusi ja rinteessä monta pensasta mustaviinimarjaa.
Siellä missä ranta muuttui jyrkäksi asui kurkierakko, Aikku sanoi sitä Profeetaksi, vanha puolikesy kurki, se tuli usein aamusella seisomaan yhdellä jalalla mietteliään näköisenä mato-ongella onkijan viereen, Aikku ei syönyt kalaa, mutta kalasti mielellään, Profeetta sai särjet ja muista kaloista päät ja pyrstöt, vatsat Aikku fileerasi pojalle, tekee terveeks, se sanoi.
Poika oli käynyt muissakin kojuissa, vanhan kaatopaikan Mehtäkojussa ja eritasoliittymän alla olevassa Tunnelinpätkässä, mutta ne olivat jotenkin loukkomaisia, Rantahuvila taas muistutti ainakin kesällä enemmänkin paratiisia. Kun poika sitten siirtyi yläasteelle Aikku ei enää ottanut häntä mukaan lähtiessään majoilleen tai muualle, poika pari kertaa ehdotti itse että tulisi Rantahuvilalle. Ai sinne, ei sinne enää kannata, Aikku sanoi ja alkoi viipyä reissuillaan entistä pidempään. Viimeiset pari vuotta poika oli käytännössä asunut kämpillä yksin, Aikku poikkesi kerran viikossa tai harvemmin, antoi joskus rahaa ja joskus ei, ei kait sillä aina ollut mistä antaa. Kämppä oli kuitenkin osake, poika oli kerran avannut kirjeen jossa oli ilmoitus yhtiövastikkeen korotuksesta, laskua yhtiövastikkeesta ei sen sijaan näyttänyt koskaan tulleen. Pojan käsityksen mukaan Aikulla ei edes ollut pankkitiliä, se säilytti pullorahoja vanhassa keksipurkissa astiakaapin päällä.
Säilykelihatölkki oli tyhjä, poika alkoi pelätä kiinnijäämistä. Hän ruuvasi vanhan radion kannen auki ja tunki lompakon sinne, radio ei muutenkaan toiminut, kanavat vaihtuivat miten sattui, kesken kappaleen alkoi toinen ja kuunnelmiin tunkeutui merisäätiedotuksia.
Nainen kiersi taidetarvikeliikeen ikkunoitten ympärillä, ikkunasta ikkunaan, liike oli puolipyöreä uloke muuten uusklassisessa talossa. Näyteikkunoissa oli esillä siististi tehtyjä maalauksia ja piirroksia, liikkeen työntekijöiden omaa taidetta, luki yhdessä ikkunoista, ja teosten eteen oli aseteltu huolettoman huolitellusti käytettyjä maalaustarvikkeita, ketjun omia tuotteita kaikki. Näytti siltä kuin nainen olisi yrittänyt kurkistella ikkunasommitelmien ohi sisään liikkeeseen. Muutama ohikulkija vilkaisi naista ja otti merkitsevästi kännykän esille. nainen ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota.
Puolen tunnin kuluttua poliisin maija ajoi pari kertaa hitaasti liikkeen ohi. Maijan toisen kierroksen jälkeen nainen lähti pois. Liikkeen lasioven sisäpuolella oli lappu Tauolla, se näytti käännettävältä kyltiltä, toisella puolen olisi voinut lukea vaikka avoinna tai paikalla tai tervetuloa.
Mies oli viety oikeustieteellisen kylmiöön, tunnistajia ei ainakaan vielä ollut ilmaantunut, yliajajasta ei löytynyt mitään yhteneväistä tietoa useista vastaajista huolimatta.
Kuolinsyyntutkimus saisi odottaa viikonlopun yli. Miehen hallusta ei löytynyt henkilöpapereita eikä muutakaan henkilökohtaista omaisuutta päälläolevia vaatteita lukuunottamatta. Vaatteet olivat selvästi räätälintekoiset, mutta merkittömät, eivätkä kenkien kantalapussa olevat polttokirjaimet eOL, sen paremmin kuin sukkien vaakunakuviot antaneet mitään nopeasti selviävää lisätietoa kumpaistenkaan valmistajasta tai vainajan henkilöllisyydestä. Kylmiöhenkilökunta kutsui miestä nimellä Ritari, pääasiassa säämiskäkenkien ja kahden vaakunan vuoksi, mutta miehen kasvoissakin oli keskiaikaista tyyneyttä, jota suupielen ohut verinoro vielä korosti.
Poika kävi laittamassa oven turvahaan kiinni, saisi hiukan lisäaikaa jos Aikku tulisi, tai pahimmassa tapauksessa poliisi. Poika avasi radion kannen ja kävi lompakon sisällön uudelleen läpi, seteliosastossa parikymmentä euroa, muutama tunnistamaton seteli, sininen ja paljon nollia, Delin kuitti, korttitaskuissa henkilökortti, luottokortti, mahdollisesti toinen luottokortti, kaksi englanninkielistä käyntikorttia ja luottokortin näköinen kortti jossa tunnistamatonta kieltä, suurinpiirtein tavallisilla aakkosilla kirjoitettua kuitenkin, verkkotaskussa avainkortti, jossa ei ollut yrityksen nimeä ja sen alla nippu suomalaisia käyntikortteja, poika ei jaksanut selata niitä tarkemmin, oikeastaan lompakko oli hämmästyttävän tyhjä, ei mitään todella henkilökohtaista.
Kumpi oli pahempi viedä lompakko poliisille vai hävittää se muuten, molemmissa oli riskinsä, poika ei tiennyt joutuiko löytötavaroita viedessään antamaan henkilötietonsa vaikka mahdollista löytöpalkkiota varten, siitä kieltäytyminen ainakin olisi epäillyttävää. Toisaalta lompakkoa hävittäessään voisi jäädä kiinni, saattoihan sen pudottaa muovipussissa jokeen, mutta joku varmasti näkisi ja kalastaisi pussin kuiville, siinä sitä oltaisiin ja kauppakuitissa oli pojan allekirjoitus, piti vielä mennä näyttämään omat paperit pyöräkauppiaalle, pyöräkin seisoi tuossa syyttävänä, upea se kyllä oli, mitä hän siitä Aikullekin sanoisi.
Poika ajatteli Aikkua, mahtoiko asunto olla edes sen nimissä, ties vaikka olisi Nurmisen kämppä. Aikku ja poika olivat molemmat laihansorttisia, poika ei olisi edes kovin paljoa pitempi jos kävelisi kumarassa, ja moni oli sanonut pojalle että hänellä oli naiselliset kasvonpiirteet, siroluiset.
Poika etsi kaapista tuulipuvun, kiristi hupun kasvojen ympärille niin ettei tukkaa näkynyt, jätti tuulipuvun housunlahkeet kenkien päälle liehottamaan, kaapin pohjalta löytyi vanha villapaita tuulipuvuntakin päälle, sen yli poika veti risaisen sadeviitan ja hetken harkittuaan laittoi vielä esiliinan housujen päälle, vaatteissa oli jotain vikaa, ne eivät näyttäneet oikeilta, mutta tuskin poliisi sitä huomaisi, poika otti vielä Siwan kassin ja tunki lompakon tuulipuvun vetoketjulliseen etutaskuun. Hän oli jo lähdössä kun huomasi radion ja laittoi kannen miten kuten paikalleen, ruuvit sormella hollille. Pihalla poika meni lehtiroskikselle ja täytti muovikassin vanhoilla lehdillä.
Löysin tämmösen, poika sanoi puoliksi kuiskaten löytötavaratiskillä ja ojensi lompakon tiskin takana päivystävälle poliisille.
Mistä, poliisi kysyi ja tuntui katsovan poikaa tarkasti.
Ihan tosta tieltä vaan, poika vastasi, kumman värinen rahamassiks, pisti silmään.
Olit käteisen puutteessa vai, poliisi kysyi, nyt hymyillen.
Ei siellä mitään ollut, kakskytä euroo ja jotain ulkomaitten rahoja, poika sanoi.
Tästä kuuluu tulla löytöpalkkio, poliisi sanoi, laki määrää, kunhan omistaja ensin tulee pussiaan hakemaan, annatko nimen ja osoitteen tai tilinumerosi, niin saadaan se maksettua.
Mä voin tulla kyseleen sitä sitten, poika sanoi ja toivoi näyttävänsä hienoisen nololta, nimi on Aila Nurminen, asunnoton.
Kyllä se raha täällä säilyy, kirjoitan ylös että Aila Nurmiselle kymmenen prosenttia löydön arvosta, poliisi sanoi ja iski silmää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti