nanowrimo 2007

Mies makasi kylmiössä.

Nainen istui repsikan paikalla täysperävaunullisessa rekassa. Kuski oli lihava, viiksekäs mies, jonka teepaidassa luki Shaggin' all that moves, taustalla soi Johnny Cashin I walk the line. Naisella oli kädessään pullo, jonka kaulassa roikkui pieni lasihevonen. Maisema liikkui nauhana ohi, Alankomaat, mustavalkoisia lehmiä vihreillä niityillä, joita kanavat jakoivat neliöiksi. Siistiä ja tasaista. Nainen kallisti pulloa.

Nelli meni kauppaan takaovesta. Hän sytytti valot eteiseen ja poisti hälytyksen. varastohyllyt näyttivät tyhjiltä, sitä saattoi odottaa. Nelli sytytteli valoja kulkiessaan, tiskin takana olevalla tuolilla roikkui takki. Kuosista päätellen pomon. Nelli ihmetteli miksi se oli takkinsa kauppaan jättänyt, kaipa äijällä oli niitä liikaa. Kaupan hyllyt olivat täynnä tavaraa ja hyvässä järjestyksessä, olikohan pomo pitänyt liiketta auki ollenkaan. Nelli ei käsittänyt koko miestä, jos hän olisi rikas ja asuisi ulkomailla, niin ei taatusti hotsittaisi tulla johonkin hikiseen taidetarvikepuljuun Suomeen kokemaan todellisen työnteon iloa, ja kun äijä oli vielä niin kaupanpidon arjesta vieraantunut että sitten täällä oli kuitenkin jatkuvasti lappu luukulla sen pari viikkoa vuodesta kun arvon herra halus leikkiä myymälänhoitajaa. Mutta kun tää oli sen ensimmäinen kauppa, lempilaps ja ketjun esikoinen, kas kun ei ollu nimenny paikkaa Runebergin pensseliks tai Aleksiksen tuubiks. Nelli koitti äijän takkia päälleen, se sopi yllättävän hyvin, hän kävi takahuoneen peilillä, ihonvärinen mokkatakki oli surastaan rock mustien trikoitten ja ylipitkän villapaidan kanssa, se oli melkein samanlaista pinnaltaan kuin hiilen pyyhkimiseen tarkoitettu säämiskä, ei sen puoleen ei koululla mitään säämiskää käytetty, hiiltä pyyhittiin käsipyyhkeillä, viledoilla tai jos joku halus snobbailla niin ranskanleivänpalasilla.
Eiköhän tää takki oo sopiva korvaus mun Tukholman matkastani, mitäs siihen sanot Aleksis, Nelli ajatteli ääneen.
Nelli tuli ajatelleeksi toista Aleksista, tai ei-Aleksista, Jokkea viikonloppuna Pelikaanissa. Ei ollut poika soittanut, taisi pitää häntä varsinaisena tyrkkynä. Eikä Nelli ollut, yleensä miehet saivat hänen puolestaan tehdä aloitteen. Hän oli jopa vähän aikaa kuvitellut olevansa biseksuaali, mutta huomasi aika pian että toisen tytön kanssa oli kiva kulkea kaupungilla käsikädessä, varsinkin jos se oli vaalea, siitä tuli hyvä kontrasti. Muttei sitten muuta.
Jokke oli kuitenkin, no suloinen, ja tuntui jotenkin kohtalonyhteydeltä kun se sanoi ensin nimekseen Aleksis, juuri kun hän oli täynnä pyhää vihaa pomoa kohtaan. Ja olihan se hauskasti keksittykin, ehkä Jokke oli jotenkin kirjallinen tyyppi, vähän runoilijan näköinenkin. Nelli epäili että se oli kyllä nuorempi, saattoi olla pari vuottakin, mutta varmaan kypsä ikäisekseen.
No ei oo soittanut, eikä soita, Nelli sanoi ja tarkisti että puhelin oli päällä ja soittoääni sen verran kovalla että hän kuulisi sen varmasti.
Nelli meni avaamaan ovea, varmuuslukot olivat pois päältä, niin sitä pitää, hän ajatteli. Hän nosti standin ulos ja kiinnitti ulommaisen oven pidikkeeseensä, että se pysyisi auki tuulellakin, Tervetuloa, luki ovesta riippuvassa kyltissä.

Poika päätti olla menemättä kouluun, jos poliisi alkaisi etsiä häntä, ne varmasti kävisivät koululla ja kämpillä, ehkä hän voisi mennä kämpille ainakin vielä ensi yöksi, tuskin ne viitsivät tavallista varasta heti yötä myöten metsästää, varsinkin kun luottokortti on jo palautettu poliisille. Päivät oli kuitenkin paras pysytellä liikkeellä, olisi pitänyt vaan ottaa se kakskymppinenkin kuolleen miehen lompakosta. Poikaa värisytti. Mitä hän tekisi kännykän kanssa, jos sen sulki, pystyisikö poliisi silti tavoittamaan hänet sen kautta, jossain teeveesarjassa ainakin rikollista jäljitettiin kännykän avulla.
Hän laittoi puhelimen taskuunsa, olkoon toistaiseksi. Taskussa oli ennestään käyntikortti, miehen työntekijä, se puhelias Nelli Pelikaanista. Poika katsoi korttia, voisihan sitä soittaa, ehkä parempi silti olla avaamatta puhelinta, poliisihan soitti heti kun hän sai kännykkänsä takaisin. Kortissa oli myös kaupan osoite, poika tajusi että mies oli maannut kuolleena aivan kaupan edessä, oli tainnut vaan käydä hakemassa kahvin toiselta puolen tietä. Äkillinen säälin ailahdus kävi pojan mielessä, äijä parka, huono tuuri.
Se Nelli sanoi että joutuisi aloittamaan työt maanantaina, tänään. Jos hän kävisikin lämpimikseen siellä, ties vaikka saisi selville miten ja milloin mies oikein käski tytön töihin. Eikä poliisikaan arvaisi etsiä poikaa niin läheltä miehen kuolinpaikkaa, vaikka sanotaan että rikollinen palaa aina rikospaikalle. Eikä hän nyt kumminkaan mikään murhaaja ollut, joku toinen oli sentään tappanut miehen.

Poika käveli keskikaupungille, liikkeen ovi oli auki, mutta hän katsoi vaistomaisesti tielle, ei uskoisi että siinä oli joku kuollut.
Summeri soi kun poika astui sisään. Purkkeja ja purtiloita siististi hyllyille aseteltuina, poika oli odottanut että taidetarviikeliike näyttäis, no jotenkin villimmältä. Tyttö tuli muovisuikaleista kootun verhon takaa, verho jäi liikkumaan hitaasti, näytti siltä kuin tiikeri olisi hiipinyt tytön takana.
Sä, Nelli sanoi ja vetäisi hiuksiaan taaksepäin, tulitko ostaan taidetarvikkeita?
En, poika vastasi ja katsoi tyttöä silmiin, harmaat, hän pani merkille.
Sulla on muuten hieno takki, onko se uus?
Nelli punastui.
Joo, mä sain tän pomolta, vähän niinkun kärsimysteni korvauksena, tais olla teettänyt itelleen liian pienen, tyttö sanoi ja virnisti.
Poika jäi seisomaan suu auki.
Äh ei mitään sellasta, Nelli sanoi selvästi tyytyväisen näkösenä, sehän on vanha äijä, eikä mun tyyppiä muutenkaan, se on ihan niinkun mä sanoin, kai äijä huomas että mä olin ihan kypsä ja yritti jotenkin lepytellä. Kun mä oon täällä kumminkin eniten vastuussa, toiset hoitaa vaan myymistä, ei pomo varmaan taho ottaa riskiä että joutus uutta myymälänhoitajaa etsiskeleen.

Poika yritti epätoivoisesti keksiä jotain muuta sanottavaa kuin kielensä päällä pyörivän kysymyksen, montako elävää tai kuollutta Aleksis Runebergiä tähän kaupunkiin oikein mahtuu. Kuinka monta enkeliä mahtuu tanssimaan nuppineulan päällä, se oli jostain elokuvasta. Sano jotain, poika komensi itseään.
Etkös sä opiskele taidetta, hän kysyi.
Joo, meillä on aika vapaata, semmosia pitkiä kursseja, mä saan sitä paitsi täältä matskuja ja kaikkee ja ehdin joskus piirtäänkin kun ei oo paljon asiakkaita. Tuolla ikkunoissa on mun piirroksia, tyttö sanoi.
Ai, hienoja, poika sanoi ja vilkaisi ikkunoiden suuntaan näkemättä mitään piirroksia.
Ne näkyy vaan ulkoa, Nelli sanoi.
Joo, mä huomasin tullessani, poika vastasi, mistä sä saat niihin ideat?
Noi on vaan asetelmia, mallista, tyttö sanoi, oikeesti mä teen vähän semmosia synkempiä juttuja tai niinkun mielikuvituksekkaampia, mutta voi olla ettei musta taiteilijaa tuu, kuvittaja tai jotain sellasta, mä oon aika niinkun turvallisuushakunen. Viimeisen sanan sanoessaan Nelli piirsi sille lainausmerkit.
Mulla muuten alkaa ruokis ihan kohta, lähtisiksä johonkin syömään?
Poika puisti päätään, mutta sanoi sitten,
kyllä mä muuten, mutta kun oon ihan rahaton.
Mä tietty tarjoan, Nelli sanoi, mähän oon itsenäinen töissäkäyvä nuori nainen.
Mä maksan sit kyllä takas, poika sanoi, ensviikolla.
Ok, mennään sit, tyttö sanoi ja hymyili rennon leveästi.
Poika mietti hymyilikö tyttö helpotuksesta kun hän lupasi maksaa takaisin.

Nelli lukitsi oven, tarkisti että kyltissä luki tauolla ja lähti harppomaan kadun yli.
Mennään Deliin, hän huikkasi perässä tulevalle pojalle.
Älä mee, poika huusi, varo autoja.
Tyttö puikkelehti tottuneesti ruuhkan seasta keskikorokkeelle.
Tässä on aina vilkas liikenne, pakko vaan mennä sekaan jos aikoo päästä yli,
hän katsoi poikaa olkansa yli,
mutta kiva kun huolehdit.
Voidaanko mennä johonkin muualle, poika kysyi. Deli on niin kalsee.
Mennäänkö sitten Pelikaaniin, Nelli sanoi, niillä on kuulemma lounas kahteen saakka.

Pelikaanissa tyttö meni suoraan samaan nurkkapöytään kuin edellisellä kerralla. He tilasivat toastit ja kaljat, tyttö siemaili oluttaan hiukan syyllisen näköisenä. Mä en yleensä juo viikolla enkä kesken työpäivän, mutta kerrankos sitä.
Missä se sun pomos nyt on, poika kysyi.
Se asuu ulkomailla, mä luulen että Romaniassa, en mä ymmärrä miks siellä, mä ainakin asuisin mieluummin vaikka Ranskassa tai Espanjassa, Romania kuulostaa jotenkin synkältä. Kai se palas sinne takasin, en tiedä onko sillä jotain vähän hämäriä hommia taidetarvikekaupan lisäks, kun se usein joutuu lähteen sillain äkkiseltään. Ei sillä oo edes asuntoo Suomessa mun tietääkseni, se asuu jossain hotellissa aina kun käy täällä, vaikka ois useemman viikonkin. Se on kauheen rikas, sillä on näitä Palettejakin monessa paikkaa ja joskus se on tuonut tonne kauppaan jotain ulkomaalaisia kavereitaan, yks niistä osti multa taulun, tiikerimaalauksen.
Sä et varmaan huomannu, mutta tuolla kaupassa on sellanen oviverho. Mä maalasin muovisuikaleille tiikerin kineettisen taiteen kurssilla, sain täydet pisteet kritiikissä, tyttö sanoi kasvot hehkuen. Se oli melkein samanlainen kun kaupassa nyt oleva minkä se pomon kaveri osti ja pomo pyysi mua tekeen toisen töihin, siitä ei kyllä tullu yhtä hyvää kun se eka.
Mä huomasin kun sä tulit siitä läpi, näytti ihan kuin tiikeri ois kävellyt sun perässäs, poika sanoi.
Niinkö, tyttö sanoi hengästyneenä.
Poika pyyhkäisi suutaan ja kurkotti sitten pöydän yli suutelemaan tyttöä. Se tuntui ihan mukavalta.

Höh, Nelli sanoi kun suudelma loppui, mun on varmaan ihan pakko mennä takas töihin. Poika ei sanonut mitään. Nelli ajatteli että nyt jos ehotan jotain tulee taas tyrkky vaikutelma, mutta en mä voi tännekään jäädä, ruokis on loppunut jo puoli tuntia sitten. Hän kaiveli miettiessään takin taskua ja nosti sieltä käteensä pienen kortin.
Mikä toi on, poika kysyi.
Ai en mä vaan tiedä, Nelli sanoi, ja muisti sitten sanoneensa että oli saanut takin,
tää taitaa olla avainkortti, työpaikan takaoveen, en vaan ensin tajunnu että olin ottanut sen mukaan.
Nelli laittoi kortin takaisin taskuunsa.
Nyt mä meen, tota, moikka, tai siis
Hän nousi ylös ja sanoi sitten nopeasti,
mentäskö illalla elokuviin, mä maksan.
Mun teki mieli ehdottaa kans jotain tollasta, poika sanoi, mutta mihin mä oisin sua voinu korrektisti pyytää kun ei oo senttiäkään rahaa. Poika hymyili nolon näköisenä, siis kun en halua antaa mitään pelkkää, tiedäthän pillunvonkausvaikutelmaa.

Poika jäi Pelikaaniin vielä tytön lähdettyä. Avainkortin takana oli lukenut Sokos hotellit.
Oliko mies jättänyt hotellihuoneensa avaimen tytölle antamansa takin taskuun, ja miksi tyttö väitti sitä kaupan avaimeksi? Oliko niillä jotain peliä keskenään, miksi tyttö oli kaupassa ryhtynyt yhtäkkiä vaahtoamaan siitä ettei sillä ole suhdetta työnantajaansa. Takki oli samaa ainetta kuin kuolleen miehen kengät, mutta takin antajan täytyi olla elossa, poika muisti Rantahuvilalla näkemänsä unen kaksosista tai se taisi olla kaksosten tähtikuvio, koko juttu oli ihan hämärä.
Poika toivoi että Aikku tulisi illalla kämpille ja osaisi selvittää koko mysteerin, sitten hän muisti olevansa itse menossa illaksi elokuviin ja melko todennäköiseti jatkoille Nellin luokse sen jälkeen.