nanowrimo 2007

Poika havahtui puheeseen, se tuntui tulevan kuin seinän takaa ja seinän tällä puolen puuskutti joku iso kone tai eläin.
Lisää löylyä. Eläs hötkyile, hikoilu ei ole vielä alkanut. Viinaa sitten, mihin se suppilo joutui? Kymmenen, ykstoista, kakstoista, nyt vettä kiukaalle. Täällä tulee kuuma. Sanos muuta, ei ois kannattanu, oli mitä sukua hyvänsä. Joo ei ollu vielä metsäneläjäks. Meinaakko että joskus olis?. On siinä vähän semmosta näköö. Eihän tuo kuollu kumminkaan. En nyt olis kuolemaan päästänyt. Etkö?
Pojan päässä tuntui viileältä ja kirkkaaalta, iso kone oli vaimentunut, ehkä viety pois, hän ajelehti. ääniä eie enää kuulunut, poika ajatteli ja huomasi ettei tiennyt mitä, sitten seinä repesi ja tulivat kuumuus, kitkerä maku ja polte kurkussa. poika avasi silmänsä, silmämunia pisteli, näytti sumealta, sihahduksia, vesi kuumille kiville, ja vesihöyryä, hän oli saunassa. Pojan koko kehoa alkoi pistellä ja kihelmoidä, niinkuin hän olisi kauttaaltaan puutunut. Hän yritti nousta.
Älä, hahmo vieressä kiljahti.
Poika romahti lauteilta mutta Pyry sai hänet kiinni ja laski lattialle, alhaalla oli paljon viileämpää.
Älä yritä liikkua vielä, me juotetaan sulle ensin tää pullo loppuun, Pekko sanoi,
avaa suu.
Poika yritti, mutta suu tuntui olevan täynnä neuloja, eivätkä leuat totelleet käskyä.
Ei tuu mitään, Pyry sanoi, anna se suppilo.
Poika nieli polttavaa nestettä, hän tunsi poltteen koko matkan suusta vatsaan, joka tuntui täyttyvän halkeamispisteeseen asti.
Kihelmöinti vaimeni vähitellen ja poika alkoi tulla humalaan, suu aukesi ja hän alkoi laulaa, se oli jonkun elokuvan teema, kyse oli pikkurahasta, sitten poika vihelsi, ääni resonoi kallon luissa ja poikaa alkoi naurattaa hillittömästi, pikkumiehet tanssivat hänen ympärillään, rakennettu, joulu on jo ovella, takaovella, poika ajatteli, nyt on tammikuu, mies nousi maan pintaan niin että multa pöllysi, nainen sai tuhkaa kasvoileen, hopeanharmaa kuin tiikerisusi, kukkuloita peitti tiheä kuusiturkki, ne ojentelivat jäseniään kuun paisteessa, pienet miehet tallasivat laakson kymmeniä polkuja lyhdyt käsissään, siitä tuli tähtikuvio ja ikkunan takana nainen makasi pianon päällä kirsikkatomaatit nännien tilalla. Poika humpsahti pimeään, kellarissa odottaa joku, hän muisti, poika ei ollut aiemmin huomannut että Rahkonen oli mieheksi pukeutunut harakka.
Seuraavana aamuna pojalla oli kraoula, hän makasi hiljaa voihkien saunan eteisessäa kun Pyry ja Pekko tulivat sisään.
Liikuta jäsenisä, Pyry sanoi.
Poika teki työtä käskettyä, jalat tuntuivat vielä vähän puutuneilta.
Vasenta kättä, Pekko käski.
Poika heilutteli vasenta kättään ja huomasi ettei se liikkunut, hän tunsi kyllä liikkeen, mutta näki kätensä roikkuvan rentona.
Tartu sillä johonkin, Pekko sanoi.
Poika kurkotti seinällä roikkuvaa vastaa ja otti sen käteensä, vasta putosi lattialle, käsi ei liikkunut.
Juu, kyllä se siitä, ainakin sä saat sen jo ajateltua liikkeelle, Pekko sanoi, se voi vaan ottaa aikansa.
Hiero siihen tätä, Pyry ojensi pientä purkkia.
Poika oli ottamassa purkin, kun Pyry veti kätensä pois.
Oikealla kädellä, hän sanoi.
Poika vaihtoi kättä ja kaapi sormella purkin pohjalta tervanhajuista mustaa töhnää, hän yritti levittää sitä vasempaan käteensä mutta veltto käsi luisti alta, lopulta Pyry piti kättä ranteesta penkin päällä ja poika hinkkasi ainetta kämmeneen.
Me tutiin vähän einettä Myllyntalolta sulle, kun nukuit aamiasen yli, ei sen puoleen hyvin oot toipunu, Pekko sanoi.
Toipunut mistä, poika ajatteli, viinan juonnistako? Hän ei kuitenkaan kysynyt.
Syötyäs sun täytys lähtee, Pyry sanoi, pystytkö ajamaan yhellä kädellä?
Poika ei ollut varma.
Eiköhän se onnistu, Pekko sanoi, mä luulen että sä voit sillä toisellakin ohjata kun et ajattele koko asiaa.
Miehillä tuntui olevan kova kiire saada hänet pois, poika oli vähän loukkaantunut.
Mä voin maksaa juomani viinat, hän sanoi.
Pyry huitaisi kädellään.
Eihän mekään niistä makseta, hän sanoi.
Tuut sitten taas käymään, aikanas, hän jatkoi vielä.
Miehet saattoivat pojan myllysillalle asti. Lumi oli sulanut sillalta, se oli nyt liukas ja iljanteinen, poika talutti pyörän yli.
Ajat isomman tien varteen ja kattelet ympärilles, siinä on jossain se linja-autopysäkki ja kyllä se autokin tulee sieltä jonkun ajan päästä, Pekko sanoi ja antoi pojalle vielä kuuman säilyketölkin, herneitä 500 grammaa, luki purkin kyljessä, se oli täynnä kuorimattomia perunoita.
Pitävät lämpösenä, ja niitä voi syödä sitä mukaa kun alkaa hiukoa, Pekko sanoi.

Päästyään lähimpään kaupunkiin poika soitti Rahkoselle, viisumi oli tullut ja Rahkonen lupasi lähettää sen seuraavan bussin mukana.
Illansuussa poika astui junaan.


Bussi lähti Pietarista sunnuntaiaamuna. Kuljettaja auttoi poikaa kampeamaan pyörän sisään, se köytettiin bussin takaosaan, vessan oven viereen. Kuski tarkkaili näkymää hetken ja siirsi Out of order lapun vessan ovesta pyörän tankoon roikkumaan.
Suurin osa muista matkustajista oli vanhoja mummoja lukuisine nyytteineen, juuri ennnen lähtöä bussiin kiipesi hiukan sirkuspellen näköinen punatukkainen nuorimies.
Oh, damn, punapää sanoi kun rinkan remmi juuttui pojan penkin käsinojaan.
Odota mä nostan, poika sanoi englanniksi, ja nosti painavaa rinkkaa sen verran että tulokas pääsi jatkamaan matkaa taaemmas.
Kiitos, punapää sanoi.
Kuljettaja poistui autosta, poika katsoi bussin kelloa, 7:30 lähtöaika. Nuhruisesta ikkunasta näki että kuski meni läheiselle kioskille, kumartui luukulle ja jäi siihen nojailemaan, hetken päästä mies sai jotain käteensä, näytti kaalipiirakalta, ja jäi kiireettömästi syömään sitä. Poika tajusi että hänellä oli hirveä nälkä, kuski söi edelleen piirakkaansa kaikessa rauhassa, nyt toiseen käteen oli ilmestynyt tiivistemaitopurkki. Poika rynni ulos autosta ja kaiveli matkalla taskujaan. Bussin ovella hän huomasi punapään tulleen perässään.
Jotain syötävää, punapää sanoi englanniksi ja virnisti, ilme sai hänet näyttämään petomaiselta, punapäällä oli paksut punaiset huulet ja isot, hyvin valkoiset hampaat.
Kyllä, poika sanoi, tajusin vasta että mulla on nälkä, eikä tässä tiedä koska osuu seuraava ruokapaikka matkan varrelle.
Seuraava on Otaci, se on vielä ihan ok paikka, tätä vauhtia siellä ei kyllä pysähdytä kuin ottaan ja jättään väkeä, mutta lähempänä Moldovaa alkaa olla Transnistrialaisia rosvosakkeja, jos huonosti käy ne vie koko matkakassan.
Kuljettaja hymyili, kun he tulivat kioskille.
Kapustapiruski, poika sanoi ja näytti kahdeksaa sormea.
Myyjä näytti järkyttyneeltä, mutta laittoi piiraat pussiin.
pahus, sinä veit ne kaikki, punapää sanoi, minulle jäi pelkkiä rahkapiirakoita.
Ota samanverran niin pannaan puoliksi, poika sanoi.
He tasasivat piirakat ja lähtivät bussille yhtämatkaa kuljettajan kanssa.
Sinä et ole venäläinen, punapää sanoi.
En, mä olen suomalainen, poika vastasi.
Ja menossa Moldovaan, punapää kysyi.
Oikeestaan Romaniaan, tai siis Romanian puoleiseen Moldovaan, Neamtsiin.
Tää oli vaan halvin reitti, eikä mulla ole kiirettä, poika selitti.
Oho todellako, minäkin olen menossa sinne, mutta aion kyllä olla Moldovan tasavallassakin jonkin aikaa.
Mitä sinä Romaniassa, punapää kysyi.
Mun isoäiti asui siellä ja se on nyt kuollut, täytyy käydä katsomassa sen tavarat läpi, poika sanoi. Entäs sä?
Oikeastaan olen opintomatkalla, olen kiinnostunut vampyyreistä. Neamtsista pitäisi kirjatietojen perusteella löytyä yksi edustava kappale ja Moldovassa on tietysti kattava juttuperinne, pulmana on löytää sopivat jututettavat. Minä puhun Romaniaa jollain lailla, mutta Moldovan murre on kuulemani mukaan erilainen.
Aha, poika sanoi, jotain draculajuttuja vai?
Vlad Tepes ei ollut vampyyri, punapää sanoi vähän luennoivaan tyyliin, minä olen kiinnostunut historiasta, kirkonkirjoista, kyläarkistoista, yleensä ottaen todennetuista tapauksista, voisi sanoa vampirismin arkipäivästä.
Varmaan mielenkiintosta puuhaa, poika sanoi.
No ei oikeastaan, punapää vastasi, homeisten tekstien selailua ja dementikkojen jututtamista, mutta onhan siinä hetkensä.
Bussi lähti vihdoin liikkeelle.
Arvaa miksi alunperin kiinnostuin vampyyreistä, punapää kysyi.
En, poika sanoi, tai kai ne on monista kiinnostavia, niistähän on paljon elokuvia ja kaikkee.
Eivät minua elokuvien vampyyrit kiinnosta, punapää sanoi.
Tiedätkö miltä perinteinen vampyyri näytti, hän kysyi.
Poika pudisti päätään, vaikka oli hänellä käsitys terävistä kulmahampaista.
Kaikkein kuuluisin vampyyrimuoto on transylvanialainen vampyyri, punapää sanoi, se on punatukkainen, ristihuulinen ja kalpea. Sillä on yhteenkasvaneet kulmakarvat, raudanhajuinen hengitys, karvaiset kämmenet, terävät kynnet ja kulmahampaat, täyteläiset, punaiset huulet ja kiiluvat silmät, joissa on tuijottava katse.
Poika alkoi nauraa,
no jo on, mutta ei sulla ole ristihuulta.
Ei enää, punapää sanoi, kiitos nykyaikaisen lääketieteen, arpi näkyy kyllä ylähuulen päällä, jos tarkasti katsoo.
Entäs noi pisamat, poika kysyi.
No ihan kaikki ei voi täsmätä, punapää sanoi, joskin lähes kaikilla punatukkaisilla niitä kyllä on.
Jotenkin se hatara mielikuva mikä mulla oli vampyyreistä, poikkee tosta transylvanialaisen vampyyrin kuvauksesta aika lailla, poika sanoi.
Ne on ne pahuksen elokuvavampyyrit pilanneet kaiken, useimmat niistä onkin enemmän, sanotaan nyt vaikka sinun näköisiäsi kuin perinteisen vampyyrin.
Ai, poika sanoi, kuinka niin mun näköisiä.
No tummia ja riutuneen romanttisia, nälkää näkevän valakialaisen perikuvia, moldaavithan ovat vaaleampia ja heidän joukostaan löytyy punatukkaisiakin.
Mitä ne valakialaiset on, poika kysyi.
Varsinaisia romanialaisia, muinaisten roomalaisten mahdollisia jälkeläisiä.
Ja moldovalaiset Romaniassakin on sitten jotenkin eri juttu vai, poika kysyi.
Kyllä, koko Moldova on oma kielellisesti yhtenäinen alueensa valtakunnan rajasta huolimatta, Neamtsin luostarikin on molemmin puolin rajaa, vanha Romanian tirgu Neamtsissa ja uusi Moldovassa.
Tosta mä kuulinkin radiosta, poika sanoi, mun isoäiti asu siellä, vanhassa Neamtsissa Oliko hän nunna, punapää kysyi.
Ei, maallikkoasukas.
Sääli, minä tarvitsisin suhteita Tirgu Neamtsiin.
Ja isoäiti nyt on jokatapauksessa kuollut, poika sanoi, mä taidan nukkua vähän aikaa, kun ei tässä näytä kummosia maisemiakaan olevan.
Kaalipeltoja, punapää sanoi, ehkä minäkin yritän torkahtaa.
Punapää palasi rinkkansa luokse pari riviä taaempaan penkkiin ja poika katseli ohivilistäviä vähälumisia peltoja kunnes hänen silmänsä painuivat kiinni.

Unessa poika käveli kaalipellolla, kaalinkerät aukenivat ja niistä kurkisteli kasvoja, isä ja setä, isoäiti, jonka poika heti tunnisti ja isoisä, poika tiesi että seuraavassa rivissä olisi äiti. Kaalipelto oli pitkä ja pellon päässä mennä huiski nainen viikate kädessä ja säkki olallaan, keräsi varmaan kaaleja. Hän tajusi että nainen oli Aikku. Poika yritti huitoa Aikkua poispäin, kaalipelto oli täynnä kasvavia sukulaisia, eikä poika ollut ennättänyt tutustua heistä keneenkään. Kädet ja jalat eivät suostuneet liikkumaan, poika koitti huutaa muttei saanut suutaan auki ja nainen lähestyi koko ajan hitaasti, kumartuen aina välillä noukkimaan kaalinpäitä säkkiinsä.

Kun poika heräsi pellot olivat vaihtuneet taajamaksi. kerrostaloista oli lohjennut paloja ja hatarannäköisiltä parvekkeilta roikkui ja pursuili kaikenlaista tavaraa paistinpannuista soutuveneisiin. Talojen seinät oli muurattiu valkoisista tiilistä, tiiliä ei oltu ladottu lomittain vaan suoraan päälletysten, poika ajatteli legoja, ainakaan niistä ei samalla tekniikalla saanut aikaan kestäviä rakenteita. Korttelien väleissä ja tien yli kulki paksuja hopeafoliolla päällystettyjä putkia, folio oli paikoin revennyt ja sen alta näkyi tummunutta, repaleista lasivillaa. Vähän taajaman jälkeen bussi pysähtyi ja yksi mummoista jäi pois, lähistöllä oli harvakseltaan harmaita ja sinisiä puutaloja, joissain niistä oli kauniita koristeleikkauksia päädyissä, toisia oli jatkettu kirjaviksi maalatuilla aaltopeltiseinillä ja yhden, melko hyväkuntoisen turkoosinsiniseksi maalatun talon pihasta kurkisti lehmä. Kuljettajakin nousi autosta ja jäi tien viereen seisoskelemaan.
Kauempaa lähestyi nuori nainen lapsi sylissään, hän harppasi ojan yli ja antoi kuskille paketin. He puhuivat keskenään jonkin aikaa ja sitten kuljettaja palasi autoon ja matka jatkui.
Punapääkin tuntui heränneen ja teki taas tuttavuutta.
Se oli Novazibkov, hän sanoi viitaten ulos.
Unohdin aiemmin esitellä itseni, olen Charles Sandman.
Mä oon Aleksis, poika sanoi, mutta mua sanotaan yleensä vaan pojaks.
Boy Finnegan, Charles naurahti.
Vaikka, poika sanoi.
Ankean näköisiä nuo kaasuputket, Charles osoitti tien yli kulkevia putkia, mutta käytännöllinen lämmitysmuoto.
Jaa, ne on niitä, poika sanoi, meillä Suomessa ne taidetaan kaivaa maan alle.
Meilläpäin ei juurikaan maalämpöä käytetä ja se vähä mitä on tulee muistaakseni Suomesta, ainakin laitteisto on suomalaista.
Sähän olet englantilainen, poika kysyi.
En, Charles vastasi, skotti.
Oletko muuten kuullut suomalaisia vampyyritarinoita, Charles kysyi.
En muistaakseni, ei meillä taida oikein olla vampyyreitä, enempi kummituksia ja mitä ne nyt on, huonosti haudattuja, levottomia vainajia, niistä oli joskus koulussa puhetta.
Perinteinen vampyyri saattaa hyvinkin vastata levotonta vainajaa, minäpä kerron sinulle Paja Tomicista, Charles sanoi.
Tomic oli serbialainen talonpoika, kaiketi epämiellyttävän oloinen mies jo eläessään. Kuolemansa jälkeen hän kävi säännöllisesti naiskentelemassa vaimoaan tämän vastusteluista piittaamatta, leski valitti lopulta asiasta jo aikuisille pojilleen. Kun piinaa ei millään muulla keinoin saatu loppumaan Tomicin lesken pojat kutsuivat kylänvanhimmat neuvonpitoon ja saivatkin nämä uskomaan että Paja Tomicista oli tullut vampyyri. Ja kylänvanhimmat olivat väkeä joka tiesi miten vampyyrien kanssa toimitaan.
Hakuilla ja lapioilla varustautuneista talonpojista kerättiin iskuryhmä, joka lähti päiväseltään kohti hautausmaata. Jotkut kantoivat puita rovioon, ja yksi talonpojista oli teroittanut orapihlajaseipään.
Koko talonpoikaisjoukko saapui Tomicin poikien johdolla hautausmaalle. Ruumis kaivettiin ylös haudastaan, seivästetettiin ja heitettiin rovioon. Kun koko ruumis oli palanut, miehet ripottelivat tuhkan ympäriinsä ja heittivät jäljelle jääneet hiiltyneet luut takaisin hautaan.
Mahtokohan se raukka olla oikeesti ollenkaan kuollut, poika kysyi.
Kyllä Paja Tomic oli kuolleeksi todettu ennen hautausta, ja jos kyse olisi ollut valekuolemasta ei luulisi miehen palanneen takaisin hautaansa seksipuuhien jälkeen, Charles sanoi.
Poikaa nauratti,
no aika kesy vampyyri se kumminkin oli, ei mitään pureskelua.
Kylänvanhimmat taisivat olettaa että se vaihe oli vasta tulossa, Charles sanoi, toisaalta balkanin vampyyrit eivät muutenkaan välttämättä olleet mitään varsinaisia verenimijöitä, he saattoivat aiheuttaa onnettomuutta ja kuolemantapauksia pelkästään sormella osoittamalla tai oveen koputtamalla.
Uskotko sä noihin vampyyrijuttuihin, poika kysyi.
Mitenkähän sen nyt sanoisi. Uskotko sinä joulupukkiin, Charles kysyi.
Kyllä mä uskon, poika vastasi hymyillen. Lumisadepallo oli repun taskussa, poika oli ensin ajatellut laittaa sen nahkaputkiloon, mutta painavana se olisi voinut tehdä vahinkoa Lainan kuvalle ja muille papereille.
Todellako, Charles sanoi, mutta joulupukki taitaakin olla suomalainen?
Nähtävästi, poika sanoi, siihen käsitykseen mä oon ainakin jäänyt.
Ehkä esimerkkini oli huono, mutta sanoisitko että uskot joulupukkiin yleensä vai tietyssä mielessä, Charles tarkensi.
Tietyssä mielessä, poika vastasi, en kai mä nyt mihinkään lentäviin poroihin ja valkopartaukkeliin sinänsä usko.
Meillä ne ovat sikoja, Charles sanoi.
Mitkä, Poika kysyi.
Ne lentävät, Charles vastasi virnuillen.
Ai sikavaljakko, poika sanoi, meillä siat syödään jouluna.
Niin, minä uskon vampyyreihin ehkä hieman samalla tapaa kuin sinä joulupukkiin, Charles sanoi.
Ootko sä tavannu vampyyrin, poika kysyi.
En, Charles sanoi, mutta ainahan sitä voi toivoa.
Maisema bussin ulkopuolella alkoi pimetä.
Parin tunnin kuluttua olemme Ukrainassa, Charles sanoi. Transnistrian raja ylitetään luultavasti vasta aamulla.
Sielläkö niitä rosvoja oli, poika kysyi.
Rajarosvoja, Charles sanoi, maa on yksipuolisesti irtautunut Moldovasta ja pyrkii nyt sisällissodan jälkeen terrorisoimaan kaikkea Moldovaan liittyvää.
Täähän on kuitenkin vakituinen linja, kaipa koko bussiliikenne ois lopetettu, jos se olis vaarallista, poika sanoi.
Niin, en minäkään usko että meitä mikään ryöstöä pahempi voi odottaa, enkä itse tapaa kuljettaa mukanani kuin pikkurahoja.
Ei mullakaan pahemmin rahaa ole, muutamia itelle arvokkaita tavaroita kyllä ja polkupyörä.
Tuo rikkinäinenkö, Charles kysyi.
Kuljettaja siirsi ton lapun siihen vessan ovesta, poika sanoi, hyvin pyörä toimii vaikka onkin vähän kuranen, poika sanoi.
Näppärää, Charles sanoi.
Mitä luulet, voiko ne rajarosvot olla kiinnostuneita henkilökohtasista tavaroista, poika kysyi.
Enpä usko, raha niitä kiinnostaa, taide, antiikki, ehkä elektroniikka, periaatteessahan kysymys on kuitenkin tullista.
Mulla on mukana piirros, niinkun tyttöystävän kuva, poika sanoi, ei kai ne sitä veis?
Poika avasi nahkaputkilon ja veti Lainan kuvan varovasti esiin.
Onko tuossa sinun tyttöystäväsi, Charles kysyi epäuskoisena, näyttää Leonardon piirtämältä enkelinpäältä. Hän yritti koskettaa kuvan pintaa, mutta poika vetäisi sen kauemmaksi.
Näyttää siltä kuin kuva olisi painunut paperin sisään, hyvin vanhoille piirroksille käy joskus niin, Charles sanoi.
Sille sattu vesivahinko, poika sanoi, kääri kuvan rullalle ja työnsi takaisin putkeen.
Saattaa olla että piirrokseesi olisi syytä ripustaa jonkinlainen kyltti, tai kiinnittää kulmaan tarra jossa lukee arvoton jäljennös, Charles sanoi.
Saanko muuten olla utelias, mikä kättäsi vaivaa, hän kysyi.
Ai sitä, se on vaan tunnoton, poika sanoi, tuli nautittua runsaasti alkoholia ulkosalla, käsi joko paleltui tai puutui, mutta mulle sanottiin että se palautuu pikkuhiljaa, kaipa siitä on vaan hermot vähän eksyksissä. Aluksi en pystynyt liikuttamaan edes sormia, nyt tuottaa vaikeuksia enää tarttuminen ja käden nosto.
Ulkona oli aivan pimeää, vain siellä täällä vilahteli valokeskittymiä, kyliä ja huoltoasemia, bussin vessa oli lakannut vetämästä ja takaosassa haisi virtsa, Charles siirtyi rinkkoineen pojan eteen istumaan, siinä olleen mummon jäätyä pois kyydistä. Bussi pysähteli aina silloin tällöin jättämään mummoja kyydistä, useimmiten kylien kohdalla, mutta jokunen jäi pimeään pellonreunaan ja yksi erityisesti tavaran raskauttama vanhus keskelle metsää.
Seuraavan valorykelmän lähestyessä kuski huikkasi englanniksi,
tauko.
Koko bussi tyhjeni pieneen tien molemmin puolin rakennettuun kylään, kuljettaja käveli magasinrakennuksen avonaisesta ovesta sisään ja muut matkustajat seurasivat perässä. Jäljellä olevat kaksi mummoa katosivat eteisestä sivusuuntaan, mutta poika ja Charles seurasivat kuljettajaa sisälle kauppaan. Kaikki myytävä oli tiskin takana ja kuski vietti pitkän tovin osoittelemassa tavaroita ja ärjymässä myyjälle kädenliikkein tehostetulla kurkkuäänellä. Kun kuljettaja viimein sai täyden muovikassin käteensä ja häipyi eteiseen, pojat olivat päättäneet ostaa yhteiset eväät, savujuustoa, ruskeakuorinen leipä, mikä tuo on, ei aavistustakaan, otetaan se, jotain porkkanasalaatin näköistä, jota ojentaessaan myyjä lipoi huuliaan ja taputti sitten mahaansa, muutama tölkki olutta ja sokerivedellä kuorrutettu kuivakakku.
Poika mietti uskaltautuisko etsimään vessaa, hän oletti että se löytyisi eteisen nurkasta lähtevän pimeän käytävän varrelta. Kun hän hapuili käytävän reunoja, syllin tömähti vodkalta tuoksuva mummo, poika pyysi anteeksi ja väisti minkä kykeni. Käytävän päässä ovi aukeni kapakkaan, kuski istui jo pikkupöydässä toisen mummoista kanssa, molemmilla oli lasi kirkasta edessään. Poika palasi takaisin eteiseen ja meini ulos, missä charles odotti kärsimättömän näköisenä.
Pidätkö kassia, käyn tuolla nurkan takana, hän sanoi. poikakin tyytyi menenmään vuorollaan nurkan taakse. Bussi pysi lukittuna, joten hekin siirtyivät kapakan puolelle.
Charles pyysi olutta, pivo.
Njet, vodku, viiksekäs mies baaritiskillä sanoi.
He ottivat molemmat vodkalasilliset ja istuvat toiseen pöydistä. Kapakan perällä oli vielä pitkä penkki jossa nuokkui eriasteisesti humaltuneita miehiä, paikallisia, poika oletti.
Toinenkin mummo palasi takaisn ja kuljettaja teki käsimerkkejä, jotka poika tulkitsi kehoitukseksi yhdistää pöydät, he vetivät pöydän ja tuolit kiinni toiseen pöytään, mummot hakivat lisää juotavaa ja tulivat takaisn pöytään kahden pienen tarjottimen kanssa, molemmat olivat vieri viereen täynnä vodkalaseja, poika mietti eikö samantien olisi kannattanut ostaa koko pullo, mutta ehkä täällä ei myyty pulloittain.
Kuski selitti jotain ja Charles tulkkasi vaikkei tainnutkaan ymmärtää kuin sanan sieltä toisen täältä, poika käsitti melkein yhtä paljon tulkkaamattakin, Ukrainan raja olisi hidas, hyvä hankkiutua humalaan sitä ennen, saisi paremmin nukuttua kylmässä ja epämukavassa bussissa, jos poika käsitti oikein bussia ei saanut pitää käynnissä tullauksen aikana.
Vodkalasilliset vähenivät ja mummot alkoivat torkahdella, se johon poika oli törmännyt käytävässä nojasi otsaansa pöytään, toinen sulki välillä silmänsä ja näytti ottavan pienet unet ryhdin herpaantumatta. Kuljettaja selitti laveasti jotain, kukaan ei kuunnellut eikä poika ainakaan olisi ymmärtänytkään.
Ukrainassakin on ollut melko kuuluisa vampyyritapaus, Charles aloitti kuljettajan tauottua yksinpuhelunsa.
Porfirij Iltshuk oli eläessään hyvä mies ja kunnon kristitty, mutta kuoltuaan tapaturmaisesti hän muuttui vampyyriksi. Siinä pienessä Ukrainan ja Puolan välisen rajaseudun kylässä, jossa Porfirij oli asunut, kymmenet kyläläiset heräsivät keskellä yötä kuristavaan tunteeseen ja näkivät Porfirijin kumartuneen ylleen kasvot punakoina. Uhreista yksikään ei kuollut, mutta monien kaulaan jäi pahat mustelmat Porfirijin karvaisista käsistä, joku oli jopa saanut nyhdettyä muutaman karvan muistoksi kokemuksestaan, Charles kertoi englannin, mimiikan ja venäjän sekoituksella.
Kun sitten alkoi kiertää huhu että Porfirij kulkii öisin lypsämässä lehmistä verta ja siksi näitä eläimiä sairastui ja kuoli ennenkuulumattomalla tavalla, kyläläisten mitta alkoi tulla täyteen, Porfirijin hauta avattiin ja sieltä mies tuijotti terveen punakkana ja paksuposkisena, hänen käsissään oli verta. Yksi kyläläisistä katkaisi Porfirijin kaulan ja kun hän oli siirtämässä päätä arkun jalkopäähän ruumiin polvien väliin, pää avasi suunsa ja alkoi nauraa, siihenhän on olemassa aivan luonnollinen selitys, mutta muitakin mahdollisuuksia toki löytyy. Hämmästyttävää tässä tapauksessa on että Porfirij tunnettiin eläessään mukavana miehenä, yleensä vampyyrit ovat olleet jo eläessään jollain tapaa yhteisönsä silmätikkuja.
Pojan mielestä Charles eläytyi mainiosti kaulan katkaisu- ja nauramiskohtaan, varsinkin se kun hän nousi ylös, kääntyi selin, työnsi päänsä polviensa välistä esiin ja puhkesi mielipuoliseen nauruun oli niin vaikuttava esitys, että penkillä huojuvat paikallisetkin virkistyivät taputtamaan käsiään.
Baarimikko halusi tarjota ilmaista juomaa verrattomalle hauskuuttajalle ja hänen seuralaisilleen, poika alkoi epäillä etteivät he pääsisi Ukrainan rajalle ennen aamua, jos sittenkään. aika pian kuljettaja kuitenkin taputti käsiään yhteen ja horjui ulos, mummot havahtuivat ja keräsivät ruokakassinsa ja poika ja Charles, jota paikalliset eivät olisi tahtoneet päästä lainkaan lähtemään, seurasivat perästä. Bussilla poika tajusi jättäneensä heidän ruokakassinsa kapakkaan, moment, hän sanoi kuskille ja juoksi takaisin, kapakasta kuului meteliä ja oven avattuaan poika näki baarimikon ja paikallisten pyllistelevän pää jalkojen välissä karmeasti hohotellen. Hän otti nopeasti kassinsa pöydän alta ja palasi takaisin bussille.

Horjuvasta askelluksesta huolimatta kuljettaja piteli rattia vakaasti ja tunnin laskuhumalaisen matkan jälkeen he olivat Ukrainan rajalla, kuljettaja häipyi jonnekin ja matkustajat jäivät torkkumaan autoon. Nauru kiersi pojan päässä kun hän kääntyili unen ja valveen rajamailla. lopulta poika heräsi siihen että hänen hampaansa kalisivat, bussissa oli varmasti pakkasta, poika kaivoi makuupussin repustaan ja yritti kietoa sitä ympärilleen, mutta tärinä ei lakannut.
Tsai, huutelivat etupenkin mummot,
ja Charles nykäisi poikaa,
mennään ottamaan teetä, se lämmittää.
Joko bussin varustukseen kuului tai sitten mummoilla oli ollut pakaaseissaan valtava vedenkeitin, joka puhkui kuumaa ja kosteaa ilmaa bussin etuosaan, poika lämmitteli hetken käsiään masiinan kyljessä ja otti sitten tarjotun teekupin, kupin kyljessä oli kuva kissasta joka uhkaili puuhun kiivennyttä karhua. Mummoilla oli keittimen kannen alla piirakoita lämpiämässä ja he tarjoilivat niitä teen kanssa. Piirakoissa oli täytteenä väkevän makuista hienoksi hakattua lihaa ja riisiä.
Hyvää, poika sanoi ja otti tarjotun toisen piirakan.
Poika ja Charles siirtyivät edemmäs istumaan päästäkseen keittimen lämpöön ja alkoivat taas torkkua.
Pojan unessa maisema vääristyi, se alkoi kupruilla ja taivaaseen ilmestyi tyhjiä reikiä, perspektiivi katosi kokonaan ja palasi äärimmilleen venyneenä, poika heräsi, oli jo valoisaa ja hänellä oli niin hirveät vatsanväänteet ettei auttanut kuin syöksyä ulos bussista ja kiskaista housut alas. Taskussa oli onneksi pari nenäliinaa. Päätään puisteleva tullimies tuli pojan viereen seisomaan, otti lehden povitaskustaan ja avasi sen läjän päälle.
A vot, mies sanoi ja tallasi lehden päälle, sitten hän tarttui poikaa käsivarresta ja ohjasi tämän sisään rakennukseen ja pienestä sivuovesta siistiin länsimaiseen vessaan, jossa oli käsisuihku ja posliinipönttö, lavuaarin reunalla oli jopa pala ruskeaa saippuaa. Poika siisti itsensä parhaan kykynsä mukaan ja pesi kasvonsakin kun kerran tilaisuus oli, vesi oli ruskeaa ja haisi suolta, mutta ei mitenkään epämiellyttävällä tavalla.
poika olisi kiittänyt tullimiestä, mutta rakennus näytti täysin autiolta hänen tullessaan vessasta, joten poika palasi bussille. Molemmat mummot nukkuivat vielä, mutta Charles oli hereillä.
Karhunliha voi yllättää tottumattoman, hän sanoi virnistäen.
Karhua, poika melkein huusi, karhun syöminen tuntui ajatuksena melkein samalta kuin ihmissyönti. Hän tuli ajatelleeksi Antenni Koskista ja Rantahuvilaa ja toivoi hetken olevansa siellä, koko matka saisi olla pelkkää unta.
Täällä ovat vanhat tavat kunniassaan,karhu kaadetaan syksyllä kun se on pulskassa kunnossa, liha kuivataan ja sitä syödään koko talvi, Charles sanoi.
Kuljettaja tuli takaisin bussiin pojalle tuttu tullimies vanavedessään, passit ja viisumit mies sanoi venäjäksi ja englanniksi.
Pojan kohdalle päästyään tullimies teki kummallisen pikku käsimerkin ja hymyili kuin salaliittolainen, bussin perällä hän yökkäili virtsanhajulle ja huuteli hetken aikaa jotain kuljettajalle, molemmat naureskelivat.
Taitaa muistuttaa kuskia velvollisuuksistaan, Charles sanoi.
Sitten tullimies osoitti pyörää ja alkoi pajattaa nopeasti, kuljettaja marssi bussin perälle, tökki pyörään ripustettua kylttiä sormellaan ja huusi takaisin, lopulta miehet vetivät kädet lippaan ja hyvästelivät toisensa lämpimästi.
Bussi jatkoi matkaa, rajavyöhykkeen loputtua kuljettaja pysäytti auton taas ja kävi antamassa paperilapun kopissa istuvalle naiselle, nainen leimasi lapun ja matka jatkui taas.
Nyt aletaan olla ajallisesti voiton puolella matkaa, Charles sanoi, saa nähdä kuinka käy Transnistrian rajan kanssa.

Ensimmäisessä pysähdyspaikassa Ukrainan puolella molemmat mummot jäivät kyydistä pois, mummot taputtelivat kuljettajaa polvelle, sitten he tulivat ja suutelivat pojalta ja Charlesilta posket märiksi, ryhdikkäämpi mummoista antoi pojalle silmää iskien pussillisen piirakoita, näyttivät samoilta kuin edellisyön karhunlihapiiraat. Lopulta mummot keräsivät kantamuksensa ja vyöryivät ulos toivotuksia ja mahdollisesti myös varoituksia huudellen.
Pakkaspäivä kirkastui ja bussi paahtoi Ukrainan halki, pojan mielestä koko maa näytti isolta rakennustyömaalta, betonisaia neuvostokolosseja, yhä ylöspäin nousevaa lasia ja terästä, purkutaloja, rakennustelineitä ja siellä täällä oikea palatsi harmaan pölyn peittämän sekamelskan keskellä. Bussi ajoi piirteettömän kaupungin läpi, korkean tornitalon ikkunatonta päätyseinää peitti mainos, jossa nainen puhalsi voikukanhahtuvia kolmimetrinen vahvasti punattu suu supussa. Liikennevalojen jälkeen kaupunki loppui kuin seinään leikaten, bussi täristi kuoppaista tietä muhkuraisten peltojen keskellä. Poika näki unta, vaikka avasi välillä silmänsä ja katsoi ulos. Bussi pysähtyi tien viereen ja kuljettaja poistui, hetken päästä hän palasi kantaen ihmisenkokoista pahvipakettia. kuski tuli paketteineen pojan viereen seisomaan, kaivoi taskustaan kynän ja tökkäsi sillä rahtikirjan kohtaa johon pojan piti raapustaa allekirjoituksensa. Poika kuittasi lähetyksen ja alkoi avata pakettia. pahvin alta kuoriutui Laina silmät kiinni, kun poika sai pakettia avattua enemmän Laina avasi silmänsä kuin nukke. Lainan kaulassa roikkui metelliketjusta kyltti Out of order ja hän oli alasti, vain alavatsan haavan peittona oli verinen terveysside, liimapinta ihoa vasten. Kun poika sai Lainan purettua paketista, tyttö ripustautui itkein hänen kaulaansa ja ja toisteli sekakielisiä rakkaudentunnustuksia Ja ljublju tebja, sinua minä rakastan, sinua sinua. Poikaa alkoi nolottaa, hän yritti kääriä Lainaa takaisin repaleisiin pahveihin, kuljettaja toi teippirullan. Aina kun poika sai jonkun osan käärittyä, toinen vapautui, paketoidut kädet kynsivät pahvia ja kun poika pakkasi päätä, Laina sylkäisi märän pahvimöykyn hänen silmäänsä. kun poika vihdoin sai paketin kasaan, se kutistui pieneksi kovaksi laatikoksi joka miltei mahtui hänen kämmenelleen. Poika odotti hetken ja avasi sitten laatikon siististi ja varovasti. Sisällä oli matkaikoni, vähän sanatapainen kuin se joka kuljettajalla oli mittaritaulun päällä, mutta tämä ikoni näytti vanhalta ja arvokkaalta, Marian ja Jeesuslapsen kasvoja ympäröi hopeinen kotelo, joka oli kaiverrettu täyteen kasveja ja eläimiä, niin tiuhaan että oli vaikea erottaa missä yksi loppui ja toinen alkoi.
Charles ravisti poikaa,
Vaivaako karhunliha vielä, vai näitkö pahaa unta, hän kysyi.
En enää, poika vastasi.
Karhunlihasta puheenolleen, mä en taida syödä näitä, poika sanoi ja ojensi piirakkapussin Charlesille.
Charles rouskutteli koko pussillisen iloisesti menemään,
vähän rustoja, hän sanoi.
Karhunsyöntihän voidaan tavallaan katsoa sympaattiseksi magiaksi, Charles jatkoi, syömällä saadaan karhulta itselle toivottuja ominaisuuksia, kuten voimaa ja kestävyyttä.
Mä taidan tyytyä oleen se kissa, poika sanoi.
Mikä kissa, Charles kysyi.
Siinä kupissa mistä eilenyöllä join teetä oli kuva mustasta kissasta, se oli jahdannut karhun puuhun ja pelotteli sitä pörhistelemällä sen puun alla, poika sanoi.
Se taitaa olla kansansadun kuvitusta, Charles sanoi, en vain muista miten satu menee, kissa oli kuvernööri ja kettu sen puoliso, täytyy tarkistaa asia myöhemmin, siitä voi saada jotain irti.
Kuljettaja pysäytti bussin metsän reunaan ja komensi pojat käsimerkein ja venäjänkielisin evästyksin tarpeilleen. Kun he palasivat bussiin, kuski oli sullomassa pyörää pystyasentoon lainehtivan vessan sisäpuolelle, saatuaan oven kiinni hän ripusti siihen Out of order kyltin. Seuraavaksi kuljettaja jakoi pojille Putin nuorten lippalakit ja rintamerkit ja osoitti sormellaan mihin kohtaan rinnusta merkki piti kiinnittää, cahrles kävi auton etuosassa katsomassa itseään peilistä ja purskahti remakkaan nauruun,
matkaikonikin on käännetty, siinä on nyt Putinin kuva ja kaksoiskotka.
Taidetaan lähestyä Transnistrian rajaa, hän jatkoi.
Poika otti nahkaputkilon esiin ja katseli sitä epävarman näköisenä. Kuski puhkesi venäjänkieliseen puheryöppyyn, jota Charles yritti kääntää,
luulen että hän kysyy otatko paketin putkiloosi, muillakin kuin sinulla taitaa olla arvokasta tavaraa mukanaan.
Poika nyökkäsi, siinähän menisi kaikki kerralla jos putkilo vietäisiin.
Kuskin paketti oli se jonka nuori nainen lapsen kanssa oli tuonut bussin kuljetettavaksi matkan alkupuolella. Paketti ei ottanut mahtuakseen putkiloon, eikä poika antanut runnoa sitä sisään, siellä oli sentään piirros, valokuvat ja kirjeet. Kuski mietti hetkisen ja avasi sitten paketin ja veti esiin hienon pikkuikonin, jonka kotelon kulmissa oli styrokspehmusteet.
Poika muisti unensa, mutta tässä ikonissa ei kuvattu neitsyttä lapsineen, vaan enkeleitä ja piruja taivaan tikapuilla. Kääreiden poiston jälkeen ikoni mahtui putkiloon hyvin, kuljettaja leikkasi pahvista kiekon ja antoi sen pojalle.
Työnnä kiekko putkeen välipohjaksi, Charles sanoi.
Poika teki niin ja sai kuskilta täyden vodkapullon, joka asetettiin päällimmäiseksi, sitten poika ruuvasi putken kannen kiinni ja pani sen nojaamaan ikkunaseinää vasten penkin viereen. Kuljettaja pyysi pojilta vielä rahaa, kymmentä euroa kummaltakin.
Kaikki valmistetut oli nähtävästi hoidettu, kuski palasi rattiin ja ajoi pari kilometria rajalle. Ukrainan puolella rajaa kuljettaja poistui autosta, palasi, käynnisti auton ja lähti matelemaan eteenpäin, kopista tuli kaksi miestä ja näytti autolle pysähtymismerrkiä, kuljettaja antoi heille lapun, käski pojat pois autosta, njet, hän sanoi kun poika yritti ottaa repun ja nahkaputken mukaansa. Kuski ajoi auton sivuun pienelle sillalle, odotti siinä jonkin aikaa ja ajoi alas. Sitten hän viittoili pojat takaisin autoon ja matka jatkui, rajavyöhykkeellä ei kasvanut yhtäkään puuta tai pensasta, heinä oli korkeaa ja harvaa ja maassa korsien alapuolella näkyi ohut kerros lunta. Transnistrian puolella rajaa kuljettaja pysäytti bussin puomin eteen ja avasi oven. Pienen odottelun jälkeen autoon tuli kuusi miestä konepistoolit selässään, ensimmäinen tulijoista puhui kuljettajalle tovin venäjää ja päästi sen jälkeen loput ohityseen, miehet vetivät aseensa hihnasta käden ulottuville ja kävelivät bvussin päästä päähän, yksi potkaisi vessan ovea ja sanoi jotain venäjäksi, pojat komennettiin käytävälle seisomaan kädet ylhäällä ja sotilaat tekivät heille pikaisen ruumiintarkastuksen, kuljettaja antoi auton etuosaan jääneelle jotain, todennäköisesti rahaa, samaan aikaan yksi sotilaista penkoi pojan reppua, löysi sivutaskusta lumisadepallon ja näytti sitä toisille. Miehet puhuivat keskenään venäjää ja lumisadepalloa pitelevä sotilas ravisti palloa, miehet puhuivat taas ja yksi heistä tökkäsi pojan rinnassa olevaa Putinnuorten merkkiä ja nosti peukalonsa pystyyn. Sotilaat alkoivat tehdä lähtöä, lumisadepalloa pidellyt antoi pallon takaisin pojalle ja sanoi My God, it's full of stars. Poika kuuli kuinka Charles pärskähti.
Sotilaiden poistuttua Charles kuiskasi,
se puhui jotain arkkityypistä, kummaa puhetta sotilaalta, jos käsitin oikein niin jonkun sotilaista sukulaisella oli ollut lumisadepallo jossa oli putoavia aurinkoja tai sitten käsitin jotain väärin.
Saanko muuten vilkaista sinun palloasi, Charles kysyi.
Poika antoi pallon Charlesille.
Todellä omituinen, Charles sanoi ja käänteli palloa käsissään, en ole koskaan nähnyt tällaista, lumisadepalloista on tehty monenlaisia versioita, mutta tässä on jotain samaa kuin vanhoissa kellopeleissä.
Suorastaan hiukan kammottava esine, hän sanoi ja antoi pallon takaisin pojalle.
Bussi nytkähti liikkeelle ja mateli puolisen kilometria eteenpäin, kunnes seuraava sotilasosasto pysäytti auton. kuljettaja avasi oven, mutta hänet viitottiin ulos autosta, yksi sotilaista teki ruumiintarkastuksen ja toiset osoittivat aseella, sitten kuljettaja antoi rahaa yhdelle miehistä, nyt poika näki että kyseessä oli kymmenen euron seteli. Auton viereen kertyi lisää sotilaita, paikalla jo olleet ja tulokkaat alkoivat puhua keskenään kiivaasti käsillään huitoen. Kauempana olevan rakennuksen sisältä tuli puolijuoksua koppalakkipäinen mies, joka käski kuljettajan takaisin autoon ja viittasi kädellään eteenpäin. Poika katsoi ikkunasta taaksepäin kun bussi jo liikkui ja näki sotilasjoukkojen osoittelevan toisiaan aseella. Kuljettaja lisäsi vauhtia ja oli ajaa läpi seuraavasta puomista, hän painoi vinkuvat jarrut pohjaan ja sai auton pysähtymään puomin eteen, pyörä romahti ulos vessan ovesta ja kaatui käytävälle. puomin vieressä olevasssa kopissa ei ollut ketään, lähietäisyydessäkin näytti autiolta, eikä puomi myöskään avautunut itsekseen.
Mennäänkö vaan, kuljettaja kysyi pojilta venäjäksi.
Charles nyökkäsi ja käänsi kysymyksen pojalle, poika oli samaa mieltä.
Kuljettaja ohjasi bussin matalaan ojaan ja kiersi puomin. Maantie aukeni edessä ja vähän matkan päässä näkyi taloja, pojalla oli hätä, mutta hän ajatteli että virtsaisi ennemmin tyhjään olutpulloon kuin ehdottaisi kusitaukoa.
Transnistria oli kapea kannas Ukrainan ja Nistrujoen välissä, Charles kertoi.
Pojan mielestä se näytti aika lailla Ukrainalta, tehdasrakennuksia, teollisuusalueita, täyteen ahdettuja kaupunkeja ja välissä tyhjää. Kuljettaja ajoi todella lujaa, välillä kun tiessä oli kuoppia tai töyssyjä bussi melkein kolahti nokalleen tai lensi vähän matkaa ilmassa, poika pelkäsi että holtittomasti heittelehtivä bussi suistuisi ojaan tai törmäisi vastaantulijaan. Niitä oli yllättävän vähän, pari pakettiautoa ja yhdet hevosrattaat.
Matkaan Transnistrian halki kului vähän toista tuntia, pojan ei tarvinnut käyttää pulloa, kuski pysähtyi pienen kylän liepeille, pysähdyspaikalla oli muistomerkki, kaivo ja oikea ulkovessa.
Mitenkähän me selvitään seuraavasta rajasta, poika huolehti.
Charles huitaisi suurpiirteisesti kädellään, sen kanssa ei varmasti ole mitään ongelmia, hän sanoi.
Kuljettaja siivosi taas autoa uuteen kuosiin, matkaikoni esiin ja kyltti vaihtelun vuoksi lattialla retkottavan pyörän ohjaustankoon, pojat saivat sentään pitää Putin merkkinsä. Rajalla oli samannäköisiä sotilaita konepistoolit selässään kuin Ukrainan rajallakin, he marsssivat auton päästä päähän, mutta eivät pysähdelleet tai kiinnittäneet huomiota mihinkään.
Enemmän töissä täällä meininki, Charles kuiskasi pojalle.
Sotilaat poistuivat bussista ja jäivät sen ulkopuolelle seisoskelemaan. Kuljettaja kävi ulkona ja tuli sitten huolestuneen näköisenä poikien luo,
sata euroa, hän sanoi ja suputti jotain venäjäksi perään.
Tämä on kuulemma tavatonta, yleensä sotilaat ovat tyytyneet kymmeneen euroon matkustajaa kohti, Charles sanoi, nyt ne tahtovat meiltä kummaltakin sata euroa, no ei kai siinä mikään auta.
Poika kalpeni,
mulla ei oo sataa euroa mukana, jotain Moldovan leitä, vähän ruplia ja pari matkashekkiä, ajattelin että Romaniassa saa rahaa pankista, kun se on Eu-maa.
Minä lainaan, Charles sanoi, paljonko sinulla on itselläsi?
Ehkä neljäkymmentä euroa, poika sanoi. Mä voin maksaa takasin kunhan saan matkashekin vaihdettua.
Maksat sitten Romaniassa, Charles sanoi, minä aion olla viikon verran Moldovassa ja tulen sen jälkeen Tirgu Neamtsiin ja etsin sinut käsiini. Aion järjestää meille tapaamisen Neamtsin vampyyrin kanssa. Charles nauroi pojan ilmeelle.
Kun sotilaat olivat saaneet rahansa tullaus kävi nopeasti. Kuljettaja ajoi bussin pitkälle sillalle, joka osittain saarille rakennettuna ylitti Nistru joen. Silta huojahteli kevyesti, alla, sivuilla ja edessä soljui Nistru majesteettisena rauhassaan, tasainen joenpinta näytti yhtä leveältä kuin koko Transnistrian kannas.
Moldovan tullin jälkeen kuljettaja palautti poikien passit ja viisumit.
Takaisin Eurooppaan, Charles huokasi, kun he ajoivat ensimmäisen moldovalaisen kaupungin läpi. Poikakin huomasi eron katujen ja rakennusten rytmissä, kirkkojen sipulikupoleita, jotka hän oli ajatellut venäjälle tyypillisiksi ei ollut näkynyt matkan varrella lainkaan, mutta täällä niitä pilkisteli tiheinä ryppäinä muiden rakennusten lomasta. Kaupungista löytyi neuvostobetonia, mutta suurin osa rakennuksista oli vanhoja ja kauniita, puuttuvista rappauksenpaloista, ovista, ikkunoista ja parin talon kohdalla jopa katoista huolimatta.
Autoja liikkui todella vähän, keskellä kaupunkia näki hevosrattaita ja maaseudulla ihmiset liikkuivat kävellen tai härkien vetämillä kieseillä. Maassa ei ollut lainkaan lunta, kun bussi viiletti rattaita väistellen peltomaiseman halki, kynnöksen seassa näkyi matoja nyhtäviä haikaroita ja monia peltoja reunustivat lehtipuukujat. Talvi oli miltei ohi.
Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Otaci, sieltä tuli kyytiin kourallinen ihmisiä, kuljettaja jäi maksun otettuaan puhumaan vanhemman miehen kanssa.
Kuski puhuu romaniaa, Charles sanoi ällistyneenä. Kuulostaa hiukan oudolta, varmaaan Moldovan murretta, mutta ymmärrän miltei kaiken, ainakin paljon enemmän kuin venäjänkielestä. Kuljettaja päivittelee kuinka transnistrialaiset tulevat yhä röyhkeämmiksi ja aikoo ryhtyä jatkossa ajamaan Odessan kautta.
Varmaan ihan hyvä juttu, poika sanoi.
Palaatko sinä samalla kyydillä takaisin, Charles kysyi pojalta.
En oo vielä aatellut yhtään, poika vastasi, entä sä?
Minulla on kaksisuuntainen lippu, tiedä vaikka kävisin vielä paluumatkalla Suomessakin. On todella helpotus kuulla ettei paluumatkalla joudu enää Transnistriaan, edes elävä vampyyri, mikä paradoksi, Charles naurahti, ei saisi minua houkutelluksi sinne.
Moldova jatkui ja matka eteni hitaasti, pysähdyspaikkoja oli tiheästi. Florestin kaupungissa kuljettajalla oli asioita hoidettavana ja pysähdys kesti puoli tuntia, pojat kävivät katukahvilassa syömässä tuliset munaleivät, paistettujen leipäviipaleiden keskellä oli reikä, jossa killui maustettu munankeltuainen.
Florestin jälkeen oli vielä pari pysähdystä ennen Chisinauta. Orhein kaupunki oli kaunis hämärän laskettua, se näytti keskiaikaiselta, ikivihreää murattia, paksuja muureja ja harvakseltaan himmeitä katulyhtyjä.
Charles opetti pojalle vähän romaniaa,
Mitä maksaa lippu Tirgu Neamtsiin? Cât costa un bilet până la Tirgu Neamts? Mistä lähtee Tirgu Neamtsiin menevä juna tai bussi? Unde este trenul//autobuzul pentru Tirgu Neamts?
Poika epäili että unohtaisi oppimansa huomisiltaan mennessä.
He olivat perillä Chisinaussa puolen yön tietämissä, vähän toista tuntia aikataulusta myöhässä. Kuljettaja tarjosi osaa matkan hinnasta takaisin, mutta Charles kieltäytyi suoralta kädeltä,
ei ollut kuljettajan vika jos Transnistrian tulli rosvosi matkalaisilta rahaa.
Poikakaan ei sitten kehdannut ottaa rahoja, hänellähän oli vain yksisuuntainen lippu ja sitäpaitsi matka oli halpa. Kuski auttoi pyörän ulos autosta, laittoi kätensä poikien harteille ja toivotti hyvää matkaa, vielä tässä saatettaisiin tavata, eikös ainakin Charlesilla ollut lippu takaisinpäin.
Charles nyökkäsi,
Odessan kautta, hän sanoi painokkaasti romaniaksi.
He jäivät kiveykselle seisomaan kun bussin valot katosivat näkyvistä. Pojalle tuli yhtäkkiä hyvin yksinäinen olo.
Charlesilla oli huone varattuna Elat hotellista ja hän uskoi että siellä olisi tilaa pojallekin, ja jos ei ollut, he voisivat pyytää lisävuoteen Charlesin huoneeseen. Hotellin piti olla aivan keskustassa, missään ei näkynyt takseja eikä ihmisiä ollut muutenkaaan liikenteessä.
He lähtivät harhailemaan läheisiä katuja, poika talutti pyörää, Charlesin painava matkalaukku oli nostettu tarakalle. Kauempana kulki mies sammuttamassa katulyhtyjä, Charles yritti huutaa, mutta mies ei kuullut tai halunnut pysähtyä, vaan jatkoi matkaansa ja katosi sumuun. Keskusaukion ympärillä paloi vielä pari lamppua, sumu pehmensi niiden valon häilyväksi. Sivukaduilla sumuvaippa oli laskeutunut tienpintaan asti, kun Charles sukelsi sumuun, poika näki vain hänen päänsä sen yläpuolella, kohta sekin katosi. Poika haparoi perään ja huomasi että sumun sisällä näki hiukan paremmin kuin ulkopuolella.
Taitaa olla parasta kulkea käsi kädessä, Charles ehdotti jokseenkin nolona. Poika hapuili vähän tyhjää ja tarttui sitten vapaalla kädellään Charlesin nihkeään käteen. Pyörää oli hankala pitää tasapainossa epätasaisella kadulla.
Minäpä kerron Giure Grandosta, Charles sanoi hetekn hiljaisuuden jälkeen, hän oli balkanilainen vampyyri. Grandokin oli talonpoika, joka kuoltuaan palasi öisin vaimonsa luokse tyydyttämään seksuaaliset tarpeensa, kaiketi aivan normaalit. Temput tehtyään Grando kierteli kotikylässään koputtelemassa ihmisten oville, yleensä juuri tällaisina sumuisina öinä, aina koputuksen jälkeen joku talosta kuoli. Tätä menoa kesti useita vuosia. Vasta vuonna 1672 silloisen kylänvanhimman johtama miesjoukko matkasi kohti hautausmaata, lyhtyjen valossa he kaivoivat auki Giure Grandon haudan. Miehiä odotti yllätys, sillä he havaitsivat kuolleen kasvot kauniin punaisiksi. Ruumis avasi suunsa ja nauroi heille. Koko joukko pakeni kauhuissaan, mutta kylänvanhin sai heidät rohkaisemaan mielensä uudelleen. He yrittivät iskeä orapihlajaseipään ruumiin vatsan läpi, mutta se meni ohi kerran toisensa jälkeen. Mukana seurannut pappi osoitti Giure Grandolle krusifiksia ja manasi Jeesuksen Kristuksen nimeen, jolloin ruumis alkoi vuodattaa kyyneliä. Lopulta rohkein joukosta iski kuokalla ruumiin pään irti. Iskun osuessa kuollut päästi huudon, vääntelehti ja vuodatti haudan täyteen verta. Sen jälkeen Giure Grandon leski ja kylän muu vielä elossaoleva väki sai olla rauhassa.
Oliko hotellin nimi Elat, poika kysyi.
Mitä, Charles sanoi.
Sen hotellin jota me etsitään, poika sanoi.
Nyt Charleskin huomasi vaaleanpunaisen valomainoksen jossa näytti lukevan Llat.
Oikea paikka, hän sanoi.
Hotellin aulakin oli himmeän vaaleanpunainen ja katossa hehkuvat tähtitaivasvalot näyttivät punertavilta. Charles marssi vastaanottoon, poika epäröi eteissyvennyksessä pyöränsä kanssa. Vähän ajan kuluttua Charles huikkasi pojan luokseen, huoneita on ja saat tuoda pyörän aulaan tai vaikka omaan huoneeseesi jos oikein ymmärsin, hän sanoi.
Poika maksoi huoneesta Moldovan leillä, se tuntui aika kalliilta, vastaanottovirkailija antoi heille avaimet ja osoitti mistä pääsi hissillä yläkerroksiin. Poika oli aiemmin katsellut aulasta jyrkkänä spiraalina kohoavia kierreportaita ja ajatellut että ottaisi ennemmin riskin että pyörä varastettaisiin kuin lähtisi raijaamaan sitä portaita ylös.
Huoneista tuli mieleen makeispussi, ranskalaiset pastillit, poika muisti, pelkkiä himmeitä pastellisävyjä, vaikutelman oli luultavasti tarkoitus olla rauhoittava.
Aamiainen sisältyy hintaan, Charles sanoi, hän oli ilmestynyt pojan huoneen ovelle vietyään matkalaukkunsa omaan huoneeseensa,
käydään sen jälkeen hakemassa viisumit ja katsotaan sinun bussisi lähtö Romaniaan.
Ei Romaniaan tarvitse viisumia, poika sanoi. Rahkonen, tarkoitan asianajajani varmisti sen Suomen puolella, viime vuoden alusta EU-kansalaiset ovat saaneet ylittää rajan ilman viisumia.
Sinulla on asianajaja, Charles kysyi.
Oikeestaan se on suvun, ja juoppo, poika sanoi.
Kuitenkin, Charles sanoi. Minä olen skotlantilaisen kivenhakkaajan poika, stipendillä yliopistossa, Charlesin ilmeessä oli jotain kireää.
Mä lopetin lukion kesken, poika sanoi, molemmat vanhemmat on kuolleet ja mun tätini on asunnoton ja ainakin lievästi alkoholisoitunut.
Tätisi, Charles kysyi hämmentyneen näköisenä.
Äh, joo, se oli mun holhooja kunnes tulin täysikäseks, poika selitti.
Minkä ikäinen sinä olet, Charles kysyi.
Yhdeksäntoista, poika sanoi.
Charles vihelsi,
oho, olisin veikannut kahtakymmentäviittä.
Poika kohautti harteitaan.
Baariin vai nukkumaan, Charles kysyi.
Kai sitä on nukkuun mentävä, mä oon ihan vetämättömissä matkan jälkeen, poika virnisti anteeksipyytävästi.
Charles jäi seisomaan keskelle huonetta sen näköisenä kuin olisi aikonut sanoa vielä jotain, mutta muutti mielensä.
Suloisia unia, hän toivotti ja sulki oven perässään.
Poika näki unta luolasta, sen pohjalla oli jäätikkö, hänellä oli taskulamppu mukaan, sillä jää liikkui hitaasti ja siihen avautui arvaamattomia railoja, lampun valokeilassa luolan katosta roikkuvat tippukivet tai jääpuikot, poika ei tiennyt kumpia ne olivat, säkenöivät täynnä tähtiä ja sateenkaaria. Luolan perällä oli puomi, siitä ei saanut mennä eteenpäin, kielletyn luolan jääpohjalla lepäsi mammutin luuranko, viimeistä nikamaa myöten täydellinen, poika palasi puomilta takaisin, mutta eksyi eikä löytänyt uloskäyntiä. Taskulampun patteri alkoi hiipua, poika tunsi olonsa rentoutuneeksi, hän asettui jäälle makaamaan ja odotti railon aukeamista. Aikaa kului, mitään ei tapahtunut, poika heräsi välillä ja kävi vessassa, yhtäkkiä railo aukeni ja poika putosi multaan, kauhoi sitä käsillään kuin olisi uinut ja pärski maata sieraimistaan. Siistiydyttyään hän katsoi peiliin eikä nähnyt kuvaansa, mutta huomasi hiusten vaihtaneen väriä kirkuvan punaisiksi.

Aamiainen oli muuten mainio mutta mehussa kellui pieniä kärpäsiä, poika kävi hakemassa uuden, sillä välillä kun hän haukkasi leipäänsä, mehulasin pinta oli täyttynyt kärpäsistä.
Ne on ihan ok, Charles sanoi, vähän proteiinia.
Vastaanottotiskin takana seisova nuori nainen antoi heille ohjeita linja-autoaseman löytämiseksi. Päivänvalossa kaupunki näytti värikkäältä, poika osoitti korkokuvin koristeltua rakennusta,
tuo on varmaan oopperatolo, seuraavasta vasemmalle.
Linja-autoasema löytyi helposti, Charles ryhtyi selvittämään reittivaihtoehtoja.
Aion itse tulla samaa reittiä ensiviikolla, voidaan sitten vertailla mitä kumpikin näki, hän sanoi.
Tirgu Neamtsiin ei päässyt bussilla, eikä sinne ylipäätään ollut suoraa yhteyttä,mutta ystävällinen virkailija sanoi että Piatra Neamtsista kulki sinne vuoristojuna ainakin kolmesti viikossa ja myös luostarin huoltokuljetusten kyytiin saattaisi päästä. Tänä iltana lähtisi yövuoro Constantan kautta Piatra Neamtsiin, bussi olisi perillä seuraavan aamuna. Virkailija kertoi että junalla pääsisi nopeasti ja melko suoraan Pascaniin, vuoristoalueen liepeille, mutta loppumatkan kulkuyhteydet olivat hankalampia, paljon vaihtoja ja joitain vuoroja joiden kulkeminen oli epävarmaa.
Poika osti lipun yövuoroon, hinta oli naurettavan halpa ja matkaan sisältyi aamiainen. Lähtö linja-autoasemalta oli tasan kello kaksikymmentäyksi. Virkailija tuli näyttämään heille laiturin jolta bussi lähtisi.
Pojat päättivät etsiä baarin josta sais olutta ja jotain pientä syötävää, ja joutuivat Moldova Puskin nimiseen tunkkaiseen kellaribaariin, jonka yläkerrassa oli retkeilymaja, olut oli hyvää ja halpaa, lisäksi keittiöstä sai ranskanperunoita ja kebabvartaita, poika joi hitaasti, mutta Charles alkoi humaltua, poika odoitti seuraavaa vampyyritarinaa, mutta Charles sanoikin,
sinussa on jotain outoa
ja jäi tuijottamaan poikaa kuin olisi voinut katseellaan läpivalaista pojan ja löytää sen kohdan jossa outous oli.
Mä näin unta että mulla oli hiustenväri vaihtunut, poika sanoi.
Minä tarkoitin että sinussa ylipäänsä on jotain outoa, en mitään mikä olisi ilmestynyt eilisillan jälkeen, Charles sanoi.
Mun, poika piti tauon, tyttöystävä sano että mussa näkyy joutomiehen piirre.
Kulkuriko, Charles kysyi, ei se ole sitäkään.
Charles sutaisi kädellään lyhyttä tukkaansa ja sanoi,
tuntuu niin murheelliselta.
Poika tajusi että Charlesilla oli kyyneleet silmissään.
Lisää olutta, hän sanoi.

Charles saattoi pojan illalla bussiin. Pyörä mahtui matkatavarasäilöön, kun siitä irrotettiin rengas. Poika tunsi olevansa jo aika selvä, mutta Charles oli edelleen humalassa ja jäi asemalaiturille heiluttamaan kun bussi lähti, poika katsoi taaksepäin vielä kadun päästä, Charles heilutti edelleen.
Alkumatkasta poika torkkui kevyesti, olut painoi vielä päässä. Hän antoi passinsa puoliunessa kun joku pyysi sitä ensin romaniaksi ja sitten huonolla englannilla.
Kun poika tunsi virkistyneensä ja kaiveli eväitä repustaan, ulkona oli aivan pimeää. Missään ympärillä ei näkynyt valoja, bussi eteni tasaisesti, poika ei osannut arvioida oliko maasto tasaista vai kukkulaista, bussi kulki etelään, vuoria täällä ei ainakaan pitänyt olla.
Jonkin ajan kuluttua alkoi tuntua meren tuoksu, tuli hieman valoisampaa, kylä siellä täällä, meren tuoksu voimistui ja poika tajusi kuulevansa maininkien huminan. Kaukana sivulla näkyi vaalea raita ja sen alapuolella liikkui harvakseltaan pieniä valopisteitä, laivoja tai veneitä, valo lisääntyi, kyliä, hotelli ja sitten tyhjää ihmeen valoisaa hiekkarantaa, sitten pimeä niemeke, torni ja laguuni, jonka vesi näytti siniseltä sametilta. Alkoi hirvittävä meteli, täydellinen kakofonia, varmasti tuhannet linnut kirkuivat, poika epäili että bussin oli täytynyt herättää ne.
ääni vaimeni hitaasti, bussi liikkui nyt kauemmas rannasta, pimeään. sisämaata kesti jonkin matkaa, sitten mern tuoksu alkoi tuntua jälleen, he saapuivat suurehkoon kaupunkiin ja bussi pysähtyi vastapäätä discoa jonka värivaloja vilkkuvasta avoinaisesta ovesta kulki ihmisiä edestakaisin. Tämä oli varmaan Constanta.
Joku etupenkin matkustajista jäi pois ja matka jatkui. Poika nukahti bussin tasaiseen hurinaan kun suolan tuoksu ei enää tunkeutunut autoon.
Poika näki Aikun tien vieressä ja pyysi bussinkuljettaja pysähtymään, Aikun toinen käsi oli katki kyynerpoäästä ja sitä peitti likainen side.
Se alkoi puutua, Aikku sanoi.
Poika suostutteli hänet nousemaan bussiin, Aikku alkoi heti piilottaa sieminiä käytävän maton alle, ne täytyy saada kasvamaan hän sanoi ja sytytti tulitikun, bussin sprinklerit alkoivat suihkuttaa vettä ja poika huomasi kuinka sirkkalehdet työntyivät maton kudosten välistä, kohta käytävällä jo humisi metsä hopearunkoisia puita.
Eucalyptuksia, Aikku sanoi ne ovat nopeakasvuisia, imevät kaiken veden maasta.
poika pelkäsi että Musta meri kuivuisi ja merimetsot, hukkuneiden henget jäisivät kodittomiksi ja alkaisivat seurata bussia sisämaahan. Repussa oli ase, poika avasi linkkuveitsensä ja alkoi katkoa nuoria puunrnkoja.
Mä saan näistä majan, Aikku sanoi, kiitos kyydistä.
Mihin sä nyt, poika kysyi.
Lost world odottaa, Aikku sanoi.
Kadonnut maailma, poika puolittain kysyi.
Mennyt, Aikku sanoi ja hyppäsi bussista kun se hidasti mutkassa.
Tie muuttui epätasaiseksi japojan pää alkoi kolista bussin ikkunaan. Hän katsoi ulos, bussi oli tullut vuoristoon, he eivät olleet vielä korkealla, mutta hän istui jyrkänteen puolella bussia ja näki jo kauas alangolle. Nahkaputkilo oli kaatunut jossain töyssyssä, poika nosti sitä ja kuuli kuinka putken sisällä loiskui. Vodkapullo, poika muisti ja tajusi että Pietarin - Moldovan linjan kuljettajan piilottama ikoni oli yhä putkessa. Poika ei tiennyt miten hän saisi yhteyden kuljettajaan, paitsi palaamalla Moldovaan odottamaan linjan seuraavaa bussia, ja mistä sitä tiesi olisiko sillä kertaa sama kuski. Hän oli varma että ikoni oli arvokas, sitä ei voisi luovuttaa tuntemattoman bussikuskin hoiviin, ja mitä hän edes selittäisi tuntemattomalle, jonka kanssa ei luultavasti edes olisi yhteistä kieltä. Poika laskeskeli salakuljettaneensa ikonin kolmen valtion rajan yli,
ei hassummin polkupyörävarkaalta, hän sanoi hiljaa itsekseen.