Vääräjärvi

Iisakin sonaatti

Kuutamolla sahaat kiekkoja haapapuusta, kuun kuvia.
Päivät lepäät työstä uupuneena, aivan silmien alla kuultavat pilvet,
väistyvät kun puhallat lumeen

ja nurmikkorinne tammineen nousee kuohuen ylitsesi.

Poljet kannasta järvien välissä, vihreät pilvet riippuvat veteen,
taivaan laki nousee tähtiin, palava tuohus hampaissa
koetat pysyä hiekalla, kun hävittäjät karjuvat rannat halki.

Pari mustanpuhuvaa taivaltaa veden ja hiekan rajaa.
(Puhuvat Huvituksesta.)

Aallot kulkevat lävitsesi, tähdistä laskeutuu lankoja
pitämään kädet vakaina. Kointähti haalenee, avaruus vetää kyntensä sisään.
Näkyviin tulee ratapiha, veturit kirkuvat vaunujen edessä. Kauempana
parkaisee jänis,
säntää juoksuun sarastuksen hampaat niskassaan.
Sinä heräät tavaravaunussa pimeästä kasvavaan päivään, sydämeesi
on ammuttu, luoti tekee pesän lihakseen.

Varhain aamulla kärpänen saa auran.

Karhut iskevät alasimeen keinulaudan läpi (älä liiku)
pyöreänkeltainen karuselli nousee, heittää liekkinsä sinuun.
Sinuun nähden jumala on aurinko, jalkojen alta luistava maa.
Sinun nähden kuu on julma, vuoksen ja luoteen, äkillisten, läpäisevien öiden,
Iisakin, joka korkean morsiamensa tähden

tappoi kylällisen haapaa.

Vääräjärvi

N
I
G
H
T
M
A
R
E
Ellen leipoi, jauhoja sokeria piimää,

siirappia, konjakkia, soodaa, huonosti nukuttuja öitä,
sängyn alla vaanivia villakoiran ytimiä, yötammoja raskain kavioin,
kananmuna, hän muisti, vielä ei ollut liian myöhäistä, kevyt kiepautus
kädestä toiseen, keltuainen irti valkuaisesta, aminohappoja, alkuelämää,
Ellen on jumala, Ellen leipoo kakkua, siitä tulee hyvä, vuoka on syvä ja uuni
musta, pilvien hännät viistävät tukkaa, tamma painaa haljakan turpansa poskeen,
rautakengät, yönsilmät, Ellen ei sulje silmiä, hän kuuntelee niillä kuinka kakku kypsyy,
sidokset rikkoutuvat, rakenne syntyy, Ellen painaa haarukan kakkuun ja nostaa pois, se on tehty,
kuorrutuslumi valkoista kulhon pohjalla, kämmeneen aukeaa haava, kuusenpurema, tammasta
tarttunut kaviokuume, verinen kuorrutus, piimäkakku, metallin maku suussa.

Vääräjärvi

Antti oli kuollut mies. Rappukäytävän täydeltä, noutajan korkuisilla kirjaimilla. Kiipesin portaat kuudenteen kerrokseen ja sairastuin heti. Näin kun Antti tuli ja kun se vietiin pois. Siinä välissä näin tulevan mieheni. Silloin vielä. Hän ravisti Anttia olkapäästä ja totesi ettei mies toennut. Makasin kolmatta päivää kuumeessa. Viikon luontoääni pään läpi pitkät vuodet riisuuduin maauimalassa kaljun, silmälasipäisen miehen kanssa. Lasit huurtuivat. Sänky jossa olin kuuma jatkui seinän läpi sänkyyn jossa Antti oli huoneenlämpöinen.






Savupolkuja kukkuloilla, teipinpala anopin suuhun, tuuli on hiustenkuivaaja. Tiedän että ajattelet lumisateesta pelkkää hyvää, puutarhatuolista kasvaa paimenkoira. Se heiluttaa häntäänsä kun palaat kotiin, saat luvan poimia talviset luumut. Ojenna kätesi, pelkää hyvää. Puutarha kasvaa ja kääntää selkänsä, kuusten alla on raitoja, tuli etenee pelloilla. Se puhuu paljon, et saa sanoista selvää, kyseessä on maisema. Kottaraiset ovat lähdössä. Kaikki voidaan vielä kääntää ja tehdä niille puhelinlankoja. Pellot palavat varovasti, ettei alla oleva liha kärvenny. Se toivoo että ymmärrät, enemmän kuin kukaan voi

Vääräjärvi

Vessan ovi lensi auki ja pieni ääni pytyltä kehotti:
- Ole sitten isi varovainen sen puukon kanssa.
Antero oli koulittu isä ja jatkoi leivän leikkaamista. Aamupalan jälkeen hän puki pojat ja pakkasi reput.
Hän käveli pihan poikki päiväkodille kaksonen kummassakin kainalossaan, esikoinen tuli apupyörät kolisten perässä ja huusi kuin syötävä.
- Lapsi hädässä, kävyt käy kimppuun, apua, apua!

Kun pojat oli tarhattu, Antero palasi vielä kotiin. Hän naputteli töihin viestin: "Myöhästyn pari minuuttia, onko mitään akuuttia?" ja kasasi kirjaston kirjat kassiin.
Tien vieressä auton paikalla oli tyhjä kolo. Entisen, ja sittemmin edesmenneen vaimon jättämä polkupyörä oli pyörävajassa. Antero laski satulan, pumppasi renkaat täyteen ja lähti polkemaan kohti keskustaa. Kirjasto oli kiinni.
Hän runnoi kirjoja läpi liian pienestä palautusluukusta, kun kirjaston yli lensi hanhiparvi. Antero jätti kirjakassin oven eteen ja lähti seuraamaan parvea. Urheilukentän yli. Pururadalla hanhet katosivat hetkeksi näkyvistä kuusenlatvojen taakse. Sillan yli isolle tielle, jonka linjaa seuraten hanhiparvi kääntyi kohti pohjoista. Tie heijasteli niin että sen päällä näytti leijuvan vesilammikoita.

Vääräjärven risteyksessä seisoi mies, joka oli avannut eteensä maantiekartan. Miehellä oli sinivalkoinen tuulitakki, paljas takapuoli punersi auringossa.
Onko jotain, mitään hukassa, tai siis hätänä? Antero kysyi.
Mies kääntyi, munasillaan.
- Ei, hän vastasi, katson vain kartasta missä kohtaa olen, että tiedän sitten kuinka pitkälle pääsin ennenkuin tulevat hakemaan.
Antero nyökkäsi. Yläilmoista kuului terhakasta töötötystä, ja hanhiparvi laskeutui tielle. Puhelin värähti Anteron taskussa. Hän kaivoi sen esiin, töistä tuli viesti: "Vappu. Työläisten vapaapäivä."
Antero, polkupyörä ja karttamies ryhmittyivät yhteisrintamaan, suojaamaan hanhien lepohetkeä liikenteeltä.









Lassi sai ala-asteella kuusi hymypoikapatsasta, kaikki samanlaisia. Yhteen kaivoimme reiän ja piilotimme rullatun viisikymppisen sen kaulaan. Pahan päivän varalle. Ylä-asteen Lassi lopetti kesken jälki-istunnon.
En vieläkään tiedä mitä poikaystäväni sinä yönä meni Lassin kämpältä hakemaan, mutta mikäli se ei ollut kirveellä tehty kevyt jakaus, hän ei hakemaansa saanut. Epäystävällinen vastaanotto johtui siitä että huoneistossa oli ruumis.

Poikaystävästä ei kuitenkaan tullut toista ruumista, käynti terveyskeskuksessa riitti.

Lassi, Puuma ja pikku-Poiju saivat aamulla Forssasta lähetyksen huonoa heroiinia. Edellisiltasta oli takana Vääräjärven pankin onnistunut ryöstö ja tunnelma katossa. Lassi kohotteli hellästi sinistä sorkkarautaa ja Puuma toisti useamman kerran herättävänsä pelkoa ja vihaa. Sitten soi ovikello, mutta soittaja ei ollut vielä poikaystäväni.
Oven takana seisoi Järvinen ja pyysi uutta vippiä vanhan päälle. Puuma muisti Järvisen ottaneen myytäväkseen myös jokin aika sitten hankitun perämoottorin. Järvinen ei muistanut mitään, ollut koskaan perämoottoria nähnytkään.
Etkö koskaan, Puuma kysyi ja jatkoi,
mitä sä näet nyt?
Puuma vetäisi yhdellä kauniilla liikkeellä Järvisen mahan auki. Ja teki samantien vedon myös pystysuuntaan, kristittyjä miehiähän me ollaan, eikös vaan Lassi?
Järvisen maksa pullahti ulos vatsasta ja pikku-Poiju, joka oli silloin vasta neljäntoista, paineli sen viemäristä alas. Paljon myöhemmin, kun olin menossa naimisiin ja opettelin tekemään kakkua, Poiju oli ainoa joka osasi neuvoa miten pähkinöistä saa rouhetta. Ne pannaan muovipussiin, pussi suljetaan ja sen yli jyrätään kaulimella, kunnes murut alkavat tuntua tasakokoisilta, valmis pähkinärouhe annostellaan pussin kulmaan leikatusta reiästä sinne missä sitä tarvitaan. Siistiä ja helppoa.
Lassi ja Puuma pakkasivat Järvisen Pikku-Poijun siististi nimikoituun makuupussiin ja siivosivat. Pikku-Poiju oli sen verran huonovointinen ettei pystynyt osallistumaan.
He olivat juuri miettimässä jatkosijoituspaikkaa, kun ovikello soi taas. Se oli poikaystäväni.

Vastoinkäymisistä huolimatta pojat saivat hiljalleen jäykistyvän Järvisen sijoitettua setäni pakettiauton takatilaan.

Kone-Sarvinen oli päästetty avohoitoon pari päivää aiemmin ja kaikki kolme olivat olleet tuota vapaudenkoittoa juhlistamassa Sarvisen uudessa asunnosssa palvelutaloilla. Sitäpaitsi asuntoon kuului erillinen autotalli. Lassi selitti tilanteen nopeasti Sarviselle, joka alkuun oli pelkkää myötämieltä, mutta alkoi panikoida Järvisen ruumiin nähtyään. Lassi ja Puuma riisuivat Sarvisen avaimista ja sitoivat tämän kädet ja jalat. Järvinen ja Sarvinen sijoitettiin autotalliin vieriviereen pötköttämään.
Jätetäänkö teille valot, Puuma kysyi?

Parin päivän päästä alkoi huhu kiertää kylällä. Sarvinen oli Siirabaarissa kertonut jutelleensa kuolleen miehen kanssa ja tietävänsä nyt millaiset voimat maailmaa pyörittävät. Ja mihin suuntaan. No Sarvinen oli tunnetusti hullu, mutta hänen vaatteissaan oli veritahroja, jonkun toisen verta, ja kun tutkimus hitaasti pyörähti käyntiin samaa verta löytyi myös autotallin lattialta.

Pieninä meitä opetettiin uimaan Paskolammissa, isä väitti silloin ettei lammessa ole lainkaan pohjaa, ja me lapset uskoimme. Myöhemmin totesin väitteen perättömäksi, mutta Lassi oli uneksija ja jatkoi uskomista. Ihan liian pitkään.

Pieni Paskolammi oli Järvisen seuraava sijoituspaikka. Puuma ja Lassi lisäsivät makuupussiin pari vuotavaa akkua, ja soutivat ruuhella keskelle lampea, molskista vaan pani Järvinen.

Poliisitutkinta alkoi saavuttaa tuloksia, Sarvisen naapuri Sahuri-Virtanen tunnisti pihassa käyneen pakettiauton.
Sahuri oli entinen kenttävahti, kovaotteinen mies ja kylän luistinradan yksinvaltias liki kolmekymmentä vuotta. Jonain iltana muutama poika, joukossa saattoi olla myös setäni, jäi aurausvuorille väijymään, kun Sahuri sammutti luistinradan valonheittäjät, lukitsi pukukopit ja välinevaraston. Kun Sahuri lähti kotiinpäin pitkin kentän hämärää laitaa, pojat hyökkäsivät kimppuun. Sahuri veti takkinsa povesta jääsahan ja alkoi viuhtoa sillä ympäriinsä, siitä tuli paikoitellen pahaa jälkeä.

Joka tapauksessa Sahuri kertoi Bogdanovin Putken pakettiauton tulleen iltayöstä palvelutalojen pihaan ja viipyneen siinä vähintään puoli tuntia. Setää kuulusteltiin, putkiliikkeen työntekijöitä kuulusteltiin. Hankittiin lausunto Sarvisen kuulustelemiseksi ja Sarvista kuulusteltiin. Sedän auto oli nähty myös Vääräjärvellä pankkiryöstön aikoihin. Setä pidätettiin, mutta hän oli murtumaton. Kävi vaan niin että Lassi sai kuulla pidätyksestä ja lähti käymään sotaa paikallista poliisilaitosta vastaan. Taiston tuloksena Lassi pidätettiin, mutta setä pääsi vapaalle jalalle.

Lassin avustuksella tai siitä huolimatta poliisit löysivät Järvisen melko pian pienen Paskolammin rantamatalasta. Nimikointilapun myötä pidätettiin alaikäisenä henkilönä myös Pikku-Poiju, ja heti seuraavana päivänä Puuma, joka napattiin juuri kun hän oli astumassa ulos ovesta matkalaukku kädessään.

Oikeudenkäynnissä Puuma ilmoitti ammatikseen keramiikkatyöntekijän, puoli salia repesi nauruun ja toinen puoli taisi kiristellä hampaitaan. Kun olin juuri saanut ajokortin ja ajoin aamulla kohti kaupunkia, näin pysäkillä liftarin, nainen näytti vähintäänkin voipuneelta ja kysyi voisinko mitenkään heittää hänet lastentarhalle. Lupasin, ja kyytiläiseni alkoi kertoa tarinaansa yhdestä lasillisesta ennenkuin hakisi lapsen yötarhasta, komeista ja mukavista nuoristamiehistä ja ja päähän äkkiä humahtaneesta tyhjyydestä. Alastomasta aamuheräämisestä bussipysäkin takana metsässä olevassa talossa ja häpykarvojen täydellisestä puutteesta.
Tee ilmoitus poliisille, minä sanoin.
Enhän mä voi, kun ne oli kuitenkin tavallaan suloisia poikia, nainen vastasi.

Melko paljon posliinia Puuma ehtikin tehdä. Hän meni vankilalomallaan naimisiin, en tiedä loppuiko keramiikkaharrastus siihen.
Lassi lähetti poikaystävälleni vankilasta kortin, siinä oli Einsteinin kuva ja luki “Muuta ei tarvita kuin kyky kuvitella”. Poikaystävä laittoi kortin seinälle vähän sen kortin päälle, missä luki: “tytöt ovat parempia kuin pojat”.

nanowrimo 2007, Epilogi: Muistikirjasta

Menin suoraan baaritiskille, tilasin juoman ja loin olkani yli pitkän viileän katseen joka pyyhkäisi pöytien yli ja pysähtyi häneen. Mies nosti lehtensä ylemmäs. Jäin tiskille odottamaan että hän tekisi aloitteen. Tiesin ettei tähän aikaan tarjoiltu pöytiin. Mies taitteli lehtensä ja tuli tiskille se kädessään. Anteeksi, mutta odotatteko jotakuta, kysyin häneltä. En, mies vastasi, en ketään. Lasini oli vielä puolillaan, heitin sen sen hänen kasvoilleen ja lähdin kävelemään pois. Portaissa kuulin askeleita, mutta minut ohitti likainen vanha nainen, pullonkerääjä.


Kun odotin kaksosia sama nainen seurasi minua. Puhuttelin häntä useamman kerran ja uhkasin virkavallalla, mutta hän seurasi sinnikkäästi koko raskauden ajan.
Pari kertaa näin naisen puiston laitamilla, laitoin heti ensimmäisen kerran jälkeen rajalle Täällä vartioin minä –kyltin, johon leikkasin kuvan irlanninsusikoirasta. Myöhemmin kun en pystynyt enää kävelemään, näin naisen ikkunan takana, ja pari kertaa kuulin pullojen kilinää kun hän kiersi taloa pimeässä.

Kaksosten synnyttyä nainen katosi, luulin hänen kuolleen, irtolaiset saattavat jäätyä pakkasöinä, ja ties vaikka hänellä olisi ollut joku sairaus. Maito ei noussut rintoihini ja kaksosia oli pakko ruokkia pullosta. Pienempi huusi koko ajan. Koliikkia, kotisisar sanoi, jos vaan koettaisitte vielä imettää, maito voi nousta kun lapset imevät. Sisar asetti lapset rinnoilleni ja ne huusivat kahta kauheammin ja purivat ikenillään kuivia nännejäni kunnes lopulta nukahtivat.
Painoin pääni pojan niskaan, se haisi kaivovedeltä ja suolalta, ei lainkaan vauvanhajua. Luulen että nukahdin itsekin, sisar oli jo lähtenyt. En edes herännyt kun mieheni tuli ja laittoi lapset sänkyyn.

Yöllä kuulin taas kilinää, se tuli kuistilta, oven takaa, joku sovitti avainta lukkoon. Otin hedelmäveitsen pöydältä ja työnsin oven auki. Näin kuinka hahmo vilahti puiston perällä poppeleiden takana ja kuulin vaimeaa kilinää. Minä soitan poliisit, huusin naisen perään.

Lapset nukkuivat rauhallisina, toinen poika vatsallaan ja toinen selällään, silmät puoliummessa. Pelästyin että pienempi poika onkin hereillä ja alkaa taas huutaa, nappasin täkin ja menin talon toiseen päähän sohvalle nukkumaan.

Aamulla mieheni herätti minut lähtiessään töihin ja muistutti että lapset pitää ruokkia kerran jo ennen kotisisaren tuloa. Sanoin etten ymmärrä miksi hän jättää minut yksin vastuuseen kaikesta. Mutta sellaisia miehet ovat.
Tiesin että pienempi pojista alkaa huutaa, jos menen samaan huoneeseen ja rintojani pakottaa kuin olematon maito pyrkisi niistä ulos. Söin aamiaista ja vähän ennen kotisisaren tuloa lähdin lastenhuonetta kohti. Jo käytävään kuulin kuinka lapsi kirkui, avasin maitopullon ja hain siihen tipan konjakkia.

Nostin pienemmän pojista syliini ja juotin käsissäni lämmenneen maidon sille viimeistä tippaa myöten. isompi poika nukkui vielä, somana vatsallaan. Kun sisar tuli hän sanoi että poika oli kuollut, vaikka minä tiesin että se vaan nukkui sikeästi, niinkuin miehet nukkuvat.
Se kulkee suvussa: isäni veli putosi portaista ja häntä luultiin kuolleeksi, sydän ei lyönyt eikä pulssia tuntunut. Paloautoa odotellessa ambulanssimiehet huomasivat kuitenkin kuinka väri palasi hänen kasvoilleen, ja pulssi alkoi vähitellen tihetä, se oli pitkään alle kymmenen. Toisen kerranhän oli jo keski-ikäinen ja suonikohjuleikkauksessa, kun tädille soitettiin sairaalasta. Olemme pahoillamme, miehenne joutui shokkiin ja kuoli tajuihinsa tulematta. Täti vastasi reippaasti että kyllä se siitä virkoaa.

Poikakin alkoi virota, kasvot punertuivat ja sydämenlyönnit alkoivat tuntua, mutta se ei herännyt. Kotisisar soitti miehelleni ja vei pojan sairaalaan. Minun oli jäätävä pienemmän pojan kanssa. Ravistelin lasta ettei se nukahtaisi. Aina kun se sulki silmänsä nipistin tai nostin lapsen avonaisesta ikkunasta raakaan kevätilmaan. Illalla väsyin ja lapsi nukahti, mutta heräsi parin tunnin päästä huutamaan ruokaa tai mahakipua tai veljeään, minulla ei ollut lapseen minkäänlaista yhteyttä enkä kertakaikkiaan tiennyt mikä sillä oli hätänä.

Mieheni tuli kotiin vasta myöhään yöllä, poika on koomassa, hän sanoi. Elintoiminnot ovat muuten normaalit, mutta sydän hidastuu jos hän nukahtaa. Hänet on nyt kiinnitetty sydämentahdistimeen, mieheni sanoi ja purskahti itkuun. Minä muistin miltä sairaalaan viety poika tuoksui, ei vähääkään vauvalta.

Pyysin miestä huolehtimaan lapsesta, hän luuli että aioin mennä sairaalaan ja lupautui jo soittamaan sinne, mutta minä kielsin, puin takin ja lähdin ulos. Ikkunasta he näyttivät kotoisilta, mies ja lapsi valokehässä. Paita tuntui kylmältä. Kun avasin takkia, paidanetumus oli märkä.

Kävelin pimeässä ja kuulostelin kilinää. En ollut varma siitä mitä tekisin naisen kohdatessani, mutta jonkinlainen suunnitelma alkoi hahmottua mielessäni.

nanowrimo 2007

He olivat jo laskeutumassa tasanteelta, kun poika näki ilmassa mustan pisteen. Se kiersi vuorta. Hän ojensi tumppunsa kohti taivasta.
Katso.
Kotkanpesässä on kaksi munaa, Elisabeta sanoi, kävin siellä eilen.

Poika sai kyydin kaupunkiin suomalaiselta rekkakuskilta, joka oli ahtanut itseensä valtavan aamiaisen.
Hassua puhua suomea pitkästä aikaa, poika sanoi, ihan niinkun kieli ei taipuis.
Niinhän se on, rekkakuski sanoi. Ootko polttanu ittes?
Poika puyisti päätään, tää oli vaan semmonen, hieronta, hän sanoi, se pitää jättää käsiin.
Vai hieronta, kuski hörähti.
Multa palo kerran kädet kun nojasin kännispäiten kiukaaseen, missään ei tuntunu enenkun käry alko nouseen. Jouduin oikeen saiaraalaan sitten, mutta ny musta tuliskin täydellinen rikollinen. Ei oo nimittäin sormenjälkiä ollenkaan, kuski sanoi ja irrotti kätensä ratista näyttääkseen kämmeniään pojalle.
Älä, poika huusi.
Kyllä tää tyttö tiellä pysyy ittekseenkin. Mulla on koko kämmenet sileet kun lapsenpylly, sairaalassa ne sano että voi olla että kasvaa uudet sormenjäljet, ei oo näkyny, näistä kämmenistä ei paljon kohtalonviivoja löydy. Rekkakuski siveli kämmentään toisella ja poika aikoi taas varoittaa, mutta tyytyi vaan puristamaan penkin reunaa.
Älä sinä poika huoli, mun tytössä on puoliautomaattiohjaus, ja se on näin isoks likaks ketterä liikkeissäänkin, rekkakuski sanoi.
Mistä olet saanut tuon paidan, poika kysyi. Nussii kaikkea mikä liikkuu, kuskin paidassa luki.
Teetin ite, ihan varta vasten, kuski sanoi. vaikka harvoinhan sitä muuta kohdalle osuu kun perävaunu. Sitä on useita tähtikirkkaita öitä kulunu niin että on ollu vaan minä ja pakoputki.

Rekkakuski jatkoi pohjoiseen ja poika jäi pois kyydistä kaupungin laidalla. Hän käveli hotellille ja kysyi vastaanotosta oliko Charles tullut.
Ei ole, mies vastasi, onko jotain hätänä.
On, poika sanoi, Charles saattaa olla kadonnut.
Hän jätti tänne paljon rahaa säilöön, mies sanoi.
Tarkotan että joutunut onnettomuteen, poika sanoi, mä lähen etsimään sitä tänään, mutta me pidetään kyllä huone.
Mies katsoi poikaa omituisesti.
Huone on varattu herra Sandmanin nimellä viidenteentoista päivään saakka, hän sanoi, ja maksettu myös.
Ok, poika sanoi ja lähti yläkertaan.
Hotellihuoneeseen päästyään poika riisui housunsa ja alushousunsa ja tunki ne mytyksi repun pohjalle. Hän otti vessan alakaapista kaksi muovista roskapussia,sitoi ne käsiinsä ja suoritti alapesun harvinaisen hankalasti. Poika kuivasi itsensä ja puki nopeasti. Hän pakkasi reppuun suklaata ja rusinoita sekä sidetarpeita hotellihuoneen lääkekaapista, nosti repun olalleen, heilautti nahkaputkilon selkäänsä ja lähti.

Poiika kävi poliisiasemalla kysymässä oliko Charlesia löytynyt.
Puistonvartijat ja paikallinen poliisi ovat parasta aikaa etsimässä ystävääsi, hänestä ei ole tehty yhtään havaintoa puiston alueella, toisaalta tähän aikaan retkeilijöitä on vielä vähän, poliisi sanoi.
Seuraavaksi otetaan sitten koirat mukaan etsintöihin, hän sanoi. Poika kiitti ja lähti ulos.
Hän muisti nähneensä kaupungilla retkeilytarvikkeita myyvän liikkeen, lyhen etsiskelyn jälkeen liike löytyi ja poika meni sisään. Kauppa oli pieni ja ahdas, myyjä tuli seisomaan pojan viereen ja sanoi jotain romaniaksi.
Puhutko englantia, poika kysyi.
Vähän, myyjä sanoi.
Haluaisin ostaa pari särkymätöntä taskulamppua, hän sanoi.
Myyjä katsoi poikaa ja levitteli käsiään.
Poika kierteli hyllyjä ja löysi mieleisensä, kaksi mustaa kumikuorista taskulamppua joissa oli kirkas valo ja ripustusnaru, hän otti vielä tukevat nahkahansikkaat, ja meni kassalle.
Palanut, myyjä kysyi ja osoitti pojan käsiä.
Ei, poika sanoi.
Voide, myyjä sanoi ja näytti salvapurkkia, jonka kyljessä oli karhun kuva.
Joo, mä voin otta sen, poika sanoi ja nyökkäsi varmuuden vuoksi.
Hän maksoi, ripusti toisen lampun kaulaansa takin ja puseron alle ja pani toisen housujen taskuun, salvapurkin toiseen taskuun ja veti hansikkaat käsiinsä.

Poika ehti yhdentoista bussiin. Hän kysyi kuljettajalta voisiko tämä jättää hänet mahdollisimman lähelle Lost Worldia.
Jätän portille, kuljettaja sanoi, luulin sinua ensin romanialaiseksi, mistä olet tulossa?
Nunnaluostarilta, poika sanoi.
Kuljettajaa hymyilytti.
Mistä maasta, hän kysyi.
Suomesta, poika sanoi.
Kuljettaja jäi mietteliäänä raaputtamaan päätään lakin lipan alta, mutta sitten tuli seuraava matkustaja sisään ja poika meni istumaan. Bussi oli melko täynnä, hän löysi tyhjän penkin bussin keskipaikkeilta ja levittäytyi siihen tavaroineen. Busssi oli vanha ja vetoinen, täytteet pursuilivat penkkien päällikankaan väleistä, mutta se jaksoi nikottelematta pitkän ja jyrkän vuoristotien. Transsilvanian ylängölle päästyä oli evästauko, poika ei halunnut syödä suklaata ja rusinoita, ne oli tarkoitettu Charlesille, mutta kuljettaja myi lihatäytteisiä leipätaskuja ja kahvia. Poika istui muiden matkalaisten kanssa tuuliselle penkille syömään ja katselemaan maisemia. Täältä näki Moldovaan asti.

Tauon jälkeen kyytiin tuli liftari. Poika näki tienposkessa seisovan ryysyisen naisen, jolla oli pikkulapsi selässään, jo ennenkuin kuski jarrutti. Naisella oli punainen tukka, tummempi kuin Charlesilla ja riemunkirjavat vaatteet, osa niistä näytti pelkiltä vyöllä päällekkäin solmituilta kankailta.
Bussikuski sanoi jotain naiselle kun tämä nousi sisään, nainen puhkesi kiukkuiseen puheryöppyyn osoitti välillä peukaloaan ja jatkoi taas huutamista, kunnes kuljettaja työnsi sormet korviinsa ja käänsi päänsä pois. Poika ajatteli että kuski oli varmaan pyytänyt naista maksamaan matkastaan.
Bussi liikkui jo kun nainen käveli varmoin keinuvin askelin bussin perälle, selässä kangassuikaleeseen käärittynä istuva lapsi tuijotti poikaa pöllönsilmillään. Poika kiepahti ympäri penkissään ja katsoi minne he istuivat, nainen nosti lapsen selästään ja irrotti kangassuikaleen, lapsi oli tuskin pikkuvauvaa suurempi ja sillä oli häntä. Pitkä valkoinen häntä, joka pilkisti nuhjuisen mekon alta, lapsi huomasi pojan ja häntä heilahti pari kertaa. Nainen kietoi lapsen nopeasti takaisin kankaaseen ja istutti viereensä.
Poika lakkasi tuijottamasta ja alkoi katsella ulos ikkunasta. Maisemat olivat kauniita, mutta niihin turtui, lumihuippuisia vuoria, synkkiä metsiä, jyrkkäreunaisia rotkoja vesiputouksineen ja siellä täällä laaksoissa kumpuilevia peltotilkkuja. Ja sama uudestaan, ja taas.
Nainen tuli pojan viereen istumaan, lapsi nukkui sylissä pää naisen olkaa vasten.
Joillakin ihmisillä vaan on häntä, nainen sanoi.
Niin kai, poika vastasi, ei se mua haittaa, kiinnosti vaan.
Joitakuita haittaa, nainen sanoi, ja heristi nyrkkiään kuskia kohti.
Pyysikö se sulta maksua, poika kysyi.
Vaati, nainen sanoi, ja väitti vielä tietävänsä että olin saanut Brasovissa lapsen kanssa kerjätessäni hyvät rahat.
Pthyi, nainen roiskautti syljen bussin käytävälle, siinä sille rahat.
Oletko sä kerjäläinen, poika kysyi.
En, olen mustalainen, nainen sanoi, kerjääminen on pelkkää työtä.
Ai, poika sanoi.
Kerjään saadakseni ruokaa, yösijan, mitä milloinkin, joku toinen siivoaa, se on lapsen kanssa hankalaa, varsinkin kun on häntä.
Ihmiset varmaan tahtoo ottaa siitä valokuvia, poika sanoi.
Joskus on päästävä lähtemään nopeasti, ja minä pidän lapsen hännän tavallisesti piilossa, se kyllä puutuu ja lapsi alkaa kitistä, nainen sanoi, sitten on taas lähdettävä nopeasti, lastensuojeluviranomaiset. No, ei niin pahoja tässä maassa, hän sanoi.
Sä et oo romanialainen, poika kysyi.
En, minähän sanoin, mustalaisilla ei ole kotimaata.
Mä luin jostain että te tulitte Intiasta, poika sanoi.
Perimätieto väittää meidän tulleen kadonneesta maasta, nainen nauroi. Hänellä oli vahvat valkoiset hampaat, poika muisti pääsiäismunan, kalkkikivilohkareen hampaineen, se oli repussa likaisten housujen alla.
Mä oon menossa sinne, poika sanoi ja vakavoitui, Lost Worldiin.
Tätä maata on maan alla enemmän kuin maan päällä, nainen sanoi ja katsoi ulos ikkunasta, vaikka kyllä sitä maan päälläkin riittää.
Lapsi heräsi ja käänsi päänsä puoli kierrosta ympäri poikaan päin.
Maro daat, se mumisi ja nukahti uudestaan.
Mitä se sanoi, poika kysyi.
Ruman sanan, nainen vastasi, luuli sinua isäkseen.
Poika punastui.
Älä välitä, lapsi on hulluna miehiin, kuuli jossain valkoisten sadun jossa kerrottiin että kaikilla lapsilla on isä ja äiti, siitä asti se on välillä kärttänyt isää itselleen ja välillä epäillyt susia sun muita petoja isäkseen.
Susia, poika kysyi.
Hännän takia, nainen sanoi, kai sille kelpaisi vaikka varsiluuta, jos sanoisin että se on isä.
Mitä sinä Lumea Pierdutassa teet, nainen kysyi äkkiä, et näytä turistilta.
Mun kaveri katos sinne, poika sanoi.
Pieni ja karhea käsi tarttui pojan hansikaskäteen ja veti sitä, käden saatuaan lapsi painoi poskensa sitä vasten ja nukahti taas.
Hölmö lapsi, nainen sanoi hellästi.
Annan sinulle neuvon, hän sanoi pojalle. Kulje karhun jäljissä, se on sinun auttajasi, pohjoisen poika, jos ystäväsi on kävellyt kalkkipolkua hänen jälkensä näkyvät maassa valkoisina pitkään sen jälkeen.
Kiitos, poika sanoi.
Silkkaa taikauskoa, nainen virnisti, mutta joskus se osuu ja uppoaa. Ei kuljettaja muuten meitä olisi kyytiin ottanut. Kuin seurausten pelosta, tarkoitan.
Meidän täytyy jäädä kohta pois, nainen sanoi ja päästi pojan käden lapsen otteesta.
Hän katsoi kättä,
on tässä jo pari viivaa, haluatko että tulkitsen?
En halua, poika vastasi.
Viisas poika, nainen sanoi ja nousi ylös.
Lähempänä länsivuoristoa poika näki varhaisen kyntäjän hevosineen
ylänköpellolla, haikara koikkelehti auran perässä ja noukki matoja käännetystä maasta. Tuore musta multa tuoksui bussiin asti. Vähän myöhemmin alkoi sataa.

Poika jäi pois Lost Worldin portilla. Kuljettaja sanoi jättäneensä sinne toisenkin suomalaisen pari viikkoa sitten. Hän lähti merkittyä vaellusreittiä eteenpäin, mutta joutui pian väistämään ryhmää pyöräileviä saksalaisturisteja. Poika odotti puiden alla että turistit pääsivät kauemmas ja oli palaamassa tielle, kun hän huomasi kauempana metsässä pienen valkoisen polun, joka oli painunut syvälle sammaleiseen metsänpohjaan. Poika käveli hitaasti kapeaa polkua pitkin, sen kalkkikivipohjaan oli painunut eläinten jälkiä, poika erotti hirven leveän sorkanjäljen ja karhun valtavan käpälän, kynnekäs jälki saattoi olla suden tai ilveksen ja pienet terävät sorkanjäljet, joita oli kaikkialla polulla ja valkoisina pistoina sammaleessa sen reunoilla, olivat kauriiden jälkiä. Polku kiersi ulos metsästä ja alkoi seurailla kukkulan reunaa. Kukkulan rinteessä oli tasaisin välien luolien siäänkäyntejä, jotkut avoimia, toiset pensaiden ja muratin peittämiä. Poika katseli ympärilleen, eläinten jäljet loppuivat ja edempänä polun pohja vaihtui tummaksi ja kovaksi tallatuksi mullaksi. Maassa oli suklaapatukan käärepaperi. Mars. Poika raotti murattia ja astui luolaan, sen seinät olivat onteloiseksi syöpynyttä kalkkikiveä.
Alkumatkasta ulkoa tuleva valo ylettyi luolan pohjalle, liasta tummassa lattiassa oli valkoisia jälkiä, sitten pimeni, poika sytytti taskulampun ja osoitti sillä eteensä. Hän eteni varovaisesti joka jalansijaa tunnustellen.
Askelet alkoivat kaikua. Tila laajenee, poika ajatteli ja suuntasi lamppunsa valokeilan mahdollisimman pitkälle alaviistoon. Hän otti varovaisen askeleen nostamatta jalkojaan lattiasta, ja toisen, hän löi päänsä katosta törröttävään piikivisälöön ja putosi suomalaiseen metsään. Pyry ja Pekko rakensivat miehen korkuista lumilyhtyä, Antenni Koskinen raahasi ähisten paksua puunrunkoa,
tästä tulee jätkänkynttilä, hän sanoi.
Poika nyökkäsi osaamatta sanoa mitään.
Otatkos makkaran, Koskinen kysyi, ne ehti jo vähän viiletä, mutta maku on kohrallaan. Sinappia?
Joo, kiitos, poika sanoi, kun Antenni Koskinen tyrkkäsi mustanpuhuvan makkaranpätkän ja lyttyynpuristetun sinappituubin hänen käteensä. Poika laski tavaransa maahan ja istui puunrungolle syömään makkaraa. Se oli päältä kylmä, mutta sisältä polttavan kuuma.
Syvemmällä metsässä oli nuotio, sen ympärillä liikkui tummia hahmoja. Viisi ihmistä ja lintu, poika laski.
Eikö joutsen palele, poika kysyi. Pakkasta oli varmasti parikymmentä astetta, hengitysilma jäätyi nenään ja hiukset huurtuivat makkaraa syödessä.
Kyllä lintu tarkenee, Aikku kuto sille villasukat, Koskinen sanoi.
Kun poika oli syönyt makkaran loppuun, Antenni Koskinen tarjosi hänelle huikan paksua mustaa nestettä, joka maistui lähinnä paloöljyltä, ja alkoi töniä poikaa eteenpäin.
Nonni, alas mennä, sua tarvitaan, Koskinen sanoi ja työnsi poikaa kivenkoloon. Poika vastusteli, reppu ja nahkaputkilo olivat jääneet hangelle puunrungon viereen. Kun Koskinen vaan työnsi kahta kovemmin, poika antoi periksi, olivathan tavarat sentään hyvässä tallessa.
Katos, maan alla on aina kevät, Antenni Koskinen totesi hyvästiksi,
ja poika tipahti kiven sisään. Tippukiveä pitkin valui vesinoro, joka laajeni puroksi luolan lattialla, poika sohi lampullaan ympäriinsä, puron takana aivan luolan perimmäisessä nurkassa häivähti punaista, Charles istui siellä kasvot valkeina ja nojasi luolan takaseinään, hänen silmänsä eivät rävähtäneetkään, kun poika suuntasi valon kasvoihin.
Charles, kuuletko sä mua, poika kysyi.
Charles tuijotti edelleen eteensä silmät laajenneina, hänen otsassaan oli ilkeännäköinen haava. Poika harppasi puron yli ja ravisti Charlesia kevyesti olkapäästä. Hän kuuli Charlesin hengittävän.
Mitä sä oot täällä syönyt, lepakoita vai, poika kysyi.
Suk-suklaata, Charles änkytti.
Poika otti repun Charlesin sylistä ja auttoi tämän ylös.
Pystytkö käveleen, poika kysyi.
Charles nyökkäsi leuka vapisten. He kävelivät käsikynkkää taskulampun valokeilassa niin kauan kuin tila antoi myöten. Kun luola kapeni poika siirtyi edelle, laittoi Charlesin repun puolittain selkäänsä ja käski tämän pitää repunnarusta kiinni ja tulla perässä. He etenivät hitaasti. Poika kiipesi ensin yksin sorarinnettä ylös, otti tukea katon piikivipylväästä ja ojensi toisen kätensä Charlesille, joka kompuroi ylös miltei nelinkontin.
Loppumatkasta päivänvalo alkoi osua luolaan.
Ihmeellistä nähdä valoa, Charles sanoi ääni täristen.
Poika meni edeltä repimään murattia ja orjantappuraa suuaukolta sivuun.
Luolan suulla hän kääntyi.

Mies avasi toisenkin silmänsä.

Nainen istui rätisevän nuotion ääressä ja kirjoitti muistikirjaan.

nanowrimo 2007

Nainen opasti pojan sisäpihalle hiljaisuuden vallitessa ja livahti sitten kättä heilautettuaan takaisin sisään.

Poika selvitti Auroran tavaroita muutaman tunnin päivittäin, hän teki pikkutavarasta kaksi kasaa, säilytettävät ja Suomeen lähetetävät toiseen ja luostarille lahjoitettavat tai pois heitettävät toiseen. Sveitsiläismajalle oli lyhyt pyörämatka, poika kävi siellä parina aamuna aamiaisella lihanhimoaan tyydyttämässä, hän jutteli tarjoilijatytön kanssa aina kun tällä oli aikaa ja kävi yhtenä iltapäivänä tytön, Elisabetan kanssa näköalatasanteella.
Poika kysyi Elisabetalta Eagle*s Nestistä, hän osoitti auringossa hohtelevaa vuorenhuippua ja sanoi että hänen isoäitinsä kartassa sinne oli piirretty risukasa.
On siellä, Elisabeta sanoi, se on vanha kotka, ehkä neljäkymmentä vuotta. Sen nimi on Aamuruskon Poika, mutta ehkä naaras. Voi olla kuollut, en tiedä.
Ai oikea kotka, poika sanoi, mä luulin että siellä on joku mökki tai sellanen.
Ei, vain pesä, Elisabeta sanoi.
Näköalatasanteella tuli auringonpaisteesta huolimatta kylmä, parina yönä oli ollut yli kymmenen astetta pakkasta, eikä lämpötila päivälläkään noussut vuoristossa paljoa plussan puolelle.

Poika kävi messussa toisenkin kerran, se oli kaunis ja pitkä, muttei tehnyt samanlaista vaikutusta kuin ensimmäinen kerta, poika epäili nukahtaneensa ensimmäisessä messussa, ehkä ymmärryksen tunnekin oli unta. Hän ei halunnut kysyä messusta nunnalta, vaikka he tapasivat päivittäin ruokasalissa ja parina päivänä nainen esitteli hänelle lisää luostaria, hedelmätarhat ja mullantuoksuiset viinikellarit, missä viininlaskijanunna tarjosi pojalle maistiaisia eri satojen viineistä niin runsaasti, että hänen oli pakko kieltäytyä enemmästä päästäkseen kunnialla kävelemään kellareista ulos.
Hän teki Auroran huoneessa toisenkin mielestään merkittävän löydön kirjeiden lisäksi, kirjoituspöydän laatikossa, aivan takimmaisena oli viskipullon samettipussi jonka sisältä löytyi valkoinen kivi. kiviaines oli huokoista, kalkkikiveä, poika oletti ja epämääräisen muhkuraisesti pyöreämuotoinen kivi oli saranoitu niin että sen sai avattua kuin pääsiäismunan. Kiven sisällä oli hampaat. Yläpuoliskossa yläleuan ja kiven alapuoliskossa alaleuan ihmishampaat, hammasrivistö oli täydellinen, yhtäkään ei puuttunut ja hampaat olivat suorassa ja näyttivät vahvoilta. Yläleuan kulmahampaat oli terotettu piikkimäisiksi, hammasluussa näkyi selviä hiomisen jälkiä, poika ei tiennyt olivatko jäljet vanhoja vai oliko Aurora terottanut hampaat.

Poika oli ollut luostarissa vähän toista viikkoa kun ovi avattiin koputtamatta ja Charles syöksyi sisään. Poika ei ollut muistanut lukita ovea sen jälkeen kun vodkapullo oli loppunut.
Mitä mies, Charles sanoi riehakkaan sisääntulonsa jälkeen yhtäkkiä ujona.
Poika kertoi kuulumisiaan, näytti hampaat Charlesille, joka tutki niitä pitkään, sulki ja vasi kiveä ja siveli kulmahampaita sormellaan.
En tajua onko tämä vitsi, vai jotain muuta, Charles lopuksi sanoi.
Poika oli lähdössä aamiaiselle ja hän pyysi Charlesin mukaansa,
Täällä on vieraanvaraisuus kunniassaan, voit aivan hyvin tulla, hän sanoi.
Ruokasalissa Charles hämmästeli ruokia ja poikaa alkoi vaivata Charlesin äänekkyys, värikkyys ja puhetapa. Bussissa ja Moldovassa Charles oli kuin kuka tahansa, täällä luostarissa hänen punainen tukkansa, keltainen tuulitakki ja siniset farkut pistivät silmään nunnien mustien kaapujen ja harvojen vierailijoiden huomaamattoman vaatetuksen keskellä, Charlesin ääni kuulosti kovalta ja karkealta, hänen mielipiteensä luostarin rauhaa loukkaavilta ja jopa lusikan kalahtelu lautasta vasten kaikui äänekkäämmin kuin muiden ruokailijoiden ruokailuvälineiden kilahtelu. Charles naureskeli kuvasarjoja, kertoi tapaamistaan moldovalaisista talonpojista ja dementoituneensa vanhuksesta joka oli nähnyt omin silmin pientä moldovalaiskylää vaivanneen vampyyrin.
Huomenna me mennään tpaaamaan Neamtsin vampyyria, Charles sanoi.
Parin nunnan päät kääntyivät ja poika hyssytteli,
täällä voi joku loukkaantua vampyyripuheista.
Pyh, Charles virnuili, näähän on varsinaisia vampyyrinvaalijoita.

Poika lähti Charlesin mukana alas kaupunkiin, Charles oli vuokrannut pienen mustan auton ja näytti aivan paholaiselta istuessaan siinä punainen tukka leiskuen.
Charles oli uskomattoman huono ajaja, auto nyki ja hypähteli, Charles kiihdytti alamäkeen ja painoi jarrut pohjaan mutkissa, pikku auto hiettelehti tiellä ja oli sammua nousuissa ylänkölaaksojen jälkeen. He pääsivät kuitenkin kaupunkiin turvallisesti, poika huomasi painaneensa kynsiä kämmeniinsä sellaisella voimalla että kämmenet vuosivat verta.
Poika kävi pankissa nostamassa rahaa, he söäivät päivällistä Charlesin hotellissa, joka näytti siltä kuin neuvostoliittolainen topparoikka olisi käynyt rakentamassa sen ratakiskoista ja viereiseltä purkutyömaalta ylijääneistä tiilistä.
Tämä hotelli on keskiaikainen tyrmä, jota on uudistettu Varsovan liiton aikoina, Charles sanoi ylpeänä.
Hotellin ruoka oli todella hyvää, poika söi lihavartaan ja pieniä kakkusia joiden päällä oli juustoa ja sipulimurskaa, ja noukki vielä makkaranpaloja Charlesin kastikkeesta, ruokajuomana oli viiniä ja he tilasivat toisen pullon ensimmäisen loputtua, täällä alhaalla Charlesin toverillinen meluisuus alkoi taas tuntua sydämelliseltä. Syötyään he jatkoivat baariin joka Charlesin kukaan mainosti euroopan laajinta olutvalikoimaa, baari oli kodikas hämyinen loukko ja olutta oli tosiaan useampaa laatua, Charles pyysi yhden kaikkia saatavilla olevia tummia oluita ja poika otti viittä erilaista lageria, mutta joutui vielä auttamaan Charlesia viimeisten portterilasillisten kanssa.
Oluista selvittyään he siirtyivät yökerhoon, poika muisteli Charlesin esittäneen skotlantilaista kansantanssia rytmikkäästi tanssilavan reunoilla taputtavalle yleisölle. Tanhun jälkeen Charles kaappasi pojan illan viimeiseen hitaaseen, kaatoi hänet tanssilattialle syvän lopputaivutuksen jälkeen, kääntyi itse selin ja työnsi päänsä polvien välistä kumeasti hekottaen. Kukaan muu ei tanssinut, mutta lavan reunustan yleisö yltyi taputuksen lisäksi hurraahuutoihin ja encorevaatimuksiin Charlesin lopetettua naurunsa. Charles veti pojan ylös ja he kumarsivat ottaen kuvitellut hatut päästään ja juoksivat nauraen portaat alas ja ulos yökerhosta.
Seuraavaksi ne olisivat varmaan tarjonneet sulle rahaa, poika sanoi.
Siitä alkoi pimeys.
Aamulla poiuka heräsi painon tunteeseen, hön luuli ensin käsivartensa puutuneen pahasti, käsi toimi jo, mutta välillä oli useita peräkkäisiä päiviä jolloin poika ei tuntenut sitä, jollei oikein keskittynyt. Käsi hänen rintakehänsä päällä oli kuitenkin pisamainen ja raskas, vaikkei Charles lihava ollutkaan. Pojan mielesssä käväisi, mahtoiko Charles olla homo, eipä sillä väliä, hauska kaveri yhtäkaikki.
Siirtäessään varovasti nukkuvan Charlesin kättä poika tuli ajatelleeksi että jos haluaisi kokeilla homosuhdetta hän silti valitsisi jonkun toisenlaisen miehen. Poika muisti Toljan viiltämässä rannettaan Aleksiksen haudalla ja puisti päätään, paljon mieluummin hän heräisi samasta sängystä sveitsiläismajan Elisabetan kanssa.
Kun Charles vihdoin heräsi, hotellin aamupala oli jo loppunut, poika ehdotti että he menisivät sveitsiläismajalle syömään, sieltä sai varmasti aamiaista keskipäivälläkin. Poika ehdotti bussikyytiä, mutta Charles halusi ajaa, ei täällä kukaan rattijupoista piitannut, ja siitä kun hän oli viimeksi juonut jotain, oli ainakin yhdeksän tuntia.
Charles ajoi humalassa tai krapulaisena paremmin kuin selvinpäin.
Sveitsiläismajankin aamiaistarjoilu oli korjattu pois, mutta Elisabeta lupasi järjestää heille jotain. Charles kysyi pojalta mistä tämä tunsi tarjoilijattaren. poika kertoi nähneensä Elisabetaa kuluneen puolentoista viikon aikana jonkin verran, Sen jälkeen Charles oli tytölle suorastaan töykeä ja kun Elisabeta tarjoilupuolen hoidettuaan istui heidän pöytäänsä juttelemaan charles nousi ylös ja sanoi menevänsä ulos tuulettamaan päätään.
Katso vuoren huipulle, poika sanoi, siellä on vanhan kotkan pesä, täkäläiset sanovat lintua Aamuruskon Pojaksi.
Charlesin kasvoilla häivähti kiinnostus, mutta kun poika jäi Elisabetan kanssa pöytään hän näytti päättävän jatkaa murjottamista.
Kaveri ei pidä minusta, Elisabeta sanoi.
Ääh sillä on kankkunen ja se tahtois olla huomion keskipisteenä, poika sanoi hymyillen, Charles on muuten tosi mukava.
Sisään palattuaan Charles olikin oikein mukava ja sai Elisabetan puhkeamaan vähän säikähtäneeseen nauruun vampyyrijutuillaan.
Teillähän on täällä ihan oma vampyyri, Charles sanoi Elisabetalle.
Tyttö pani käden suulleen ja nyökkäsi.
Hsst, Elisabeta sanoi, toisen vampyyri, toisen pyhä.
Kumpaa mieltä itse olet, Charles kysyi.
Isoisä sanoo että se on vampyyri. Meidän uskossa alunperin ei rakasteta pyhimyksen ruumista, se ei säily, Elisabeta sanoi hiljaa. Mutta luostarissa ajatus on erilainen.
Meillä on tänään treffit tuntemattoman vampyyrin tai pyhimyksen kanssa, saa nähdä pystymmekö selvittämään kumpi se on, vaiko kumpikaan, Charles sanoi.
Täytyy käydä torilla ostamassa valkospuliletiyt kaulaan, ennenkuin ajetaan vuorelle, hän jatkoi.
Menetkö sinä, Elisabeta kysyi pojalta.
Poika nyökksäi, eikös hän ollut sen Charlesille luvannut jo Moldovassa.
Kun he lähtivät, Elisabeta painoi pojan käteen pienen hopeisen korun, se näytti joltain kirjaimelta.

Ulkona poika näytti korua Charlesille,
rihkamaa, tämä sanoi, mutta jäi tutkimaan korua tarkemmin,
se voisi olla kreikan kirjain p.
Pistä kaulaasi, Charles sanoi, tiedä vaikka se auttaisi meitä tunnistamaan vampyyrin.
Poika avasi nauraen korun, muttei saanut sitä itse kaulaansa. Hän nosti niskahiuksia ja Charles kiinnitti korun lukon.
Missä se vampyyri on, poika kysyi.
Luostarin pääkirkossa, Charles vastasi.
Siellä mä en ole käynytkään.
Pääkirkko taitaaa olla näin talviaikaan enimmäkseen suljettuna, mutta luostarissa on käymässä toinenkin tutkija, arkeologinainen, joka on kiinnostunut luolien rakennus- ja käyttöperinteestä, Charles selitti. Siksi minäkin sain luvan tulla assistenttini kanssa tutustumaan Tuntemattomaan Pyhään.
Iso-Britannian kansalaisuudesta on nykyäänkin vielä jotain hyötyä, Charles sanoi.
Olenko mä sun assistentti, poika kysyi
Olet, Charles sanoi, siitä vaan kumihanskat käteen.
Olin unohtaa, Charles huudahti kun he kävelivät autolle, näin Moldovan linjan kuljettajan, hän lähetti sinulle terveisiä, ikoni on tarkoitettu luostariin. Anna se jossain sopivassa tilanteessa, tiedä vaikka saisimme sillä voideltua toisenkin tapaamisen T.P:n kanssa. Kuski muuten lupasi sinulle ikonilähettinä toimimisesta ilmaisen kyydin takaisin Pietariin, Charles sanoi.
Poika pyysi että voisi käydä Auroran asunnolla vaihtamassa vaatteet ennen pääkirkkoon menoa. Charles odotteli pihalla ja tutki joulukuusta.
Osa näistä appelsiineista on muumioituneita, hän huikkasi pojalle, jotkut vihreiksi ja toiset oransseiksi, riippuu varmaan siitä ovatko ne kypsyneet ennen kuivumistaan vai ei.

Pääkirkko oli vaikuttava paikka sinänsä. luola oli suorastaan valtava karkeasti kaksilaivaisen kirkon muotoon holvattu tila, seinien alaosat oli kalkittu ja niissä oli luostarin käytävien kuvasarjoja muistuttavia korkeita ikonirivistöjä, kuvien värit hehkuivat kynttilöiden valossa, varsinkin vihreissä sävyissä oli jalokivimäistä hohdetta.
Tuntemattoman Pyhän arkku lepäsi korokkeella vasemmanpuoleisessa sivulaivassa. poikaa melkein pelotti, kun he lähestyivät arkkua, se oli ummessa muumion rintakehään asti, siitä ylöspäin kansi oli lasia mutta nyt kannen yläosa oli nostettu kokonaan taakse.
Mies näytti äskettäin kuolleelta, iho oli vahankalpea ja suljetujen silmien ympärys sinertävä, mutta posket punersivat kevyesti. Poika huudahti, ja astui askeleen taaksepäin, mutta mutta pani käden suulleen ja vaikeni. Arkussa makasi Aleksis Runeberg.
Ei, sen täytyi olla August, hänen isänsä. Miksi isä oli haudattu luostarin alueelle ja ennenkaikkea miksei Aurora ollut kertonut nunnille että Tuntematon Pyhä ei ollut sen paremmin tuntematon kuin pyhäkään, oliko isoäiti halunnut nähdä nunnaparkojen palvovan kuollutta poikaansa.
Charles kierteli arkkua,
meikkiä, hän kuiskasi pojalle.
Poika tuli hitaasti lähemmäs. Puna poskilla taisi tosiaan olla meikkiä, poika katsoi miehen käsiä, ne olivat ruskeat ja nahkamaiset, yhteenliitetyt sormenpäät olivat aivan mustat. Miehen sormien välissä oli paperi, poika katsoi ympärilleen, lähistöllä ei ollut ketään muuta ja kirkossa oli hämärää. Hän otti nahkaputkilon selästään, kaivoi ikonin esiin ja yritti nypätä paperin miehen sormien välistä. Ote oli tiukka, poika tarttui miehen käteen ja hätkähti, käsi tuntui puiselta, hän liikutti kättä sen verran että sai paperin pois ja kiilasi ikonin tilalle. Poika astui kauemmas ja työnsi paperin nahkaputkiloon.
Yhtäkkiä Charles karjaisi, yritti juosta kauemmas ja kompastui jalkoihinsa, meteli oli aikamoinen, poika katsoi arkkuun. Mies oli avannut vasemman silmänsä, se oli täynnä kiiltelevää mustaa ainetta.
Paikalle alkoi kerääntyä nunnia ja jostain syvennyksestä ilmestyi myös saksalaisnainen.
Loukkasitko itsesi, joku nunnista kysyi Charlesilta.
Se, se vinkkas silmää, Charles änkytti paniikissa.
Nunnat katselivat arkkua ihmeen rauhallisina, osa heistä alkoi puhua romaniaa keskenään, saksalaisnainenkin yhtyi keskusteluun. Yksi nunnista tarjoutui ohjaamaan pojan ja Charlesin pois, poika ei olisi oikeastaan halunnut lähteä vielä mutta nunna oli tiukkana. Charles nojasi nunnaan ja poika talutti Charlesia toisesta kyynäpäästä. Tuntuuko jalassasi kipua, nunna kysyi Charlesilta, parasta käydä näyttämässä sitä lääkintäsisarelle.
Charles alkoi pikkuhiljaa rauhottua, mutta jalka ei kestänyt astua. Lääkintäsisar sanoi että jalka oli venähtänyt ja kielsi rasittamasta sitä muutamaan päivään. Hän antoi Charlesille kainalosauvan ja sanoi että sen sai palauttaa joko hänelle tai kirkolle alhaalla kaupungissa.
Charles konkkasi pojan tukemana Auroran asunnolle. Huoneessa poika istutti Charlesin sängylle kipeä jalka ylhäällä ja kaivoi kirjerasian esiin. Hän antoi muutamia kirjeitä Charlesille luettavaksi ja pyysi sitten tätä kuuntelemaan.
Toi mies, siis Tuntematon Pyhä on mun isäni, poika sanoi. Se katos Suomesta kun mä synnyin ja tuli nähtävästi Romaniaan, varmaan se oli tulossa Auroran tykö, mutta sille sattu jotain ja se halvaantu tai vammautu muuten pahasti, Aurora hoiti sitä, isä oli ehkä puhekyvytön tai jotain, sitten se kuoli ja haudattiin luostarin alueelle, maa nousi ja hauta tuli esiin, sen ruumis ei ollu mädäntynyt, en tiedä miks, sähän sanoit ettei appelsiinitkaan mädäntyny tossa joulukuusessa.
Aurorasta oli ehkä hyvä vitsi kun nunnat kumarsi sen poikaa. Ei tää teoriaa ole aukoton, mä en tiedä kuka on toi kirjeissä mainittu S ja missä isä on sen tavannu. Äidin nimi oli Sofia, mutta se kuoli jo ennenkun isä katos.
Charles näytti epäilevältä.
Olen ollut huomaavinani että miltei puolet tapaamistani romanialaisista miehistä on jonkinverran sinun näköisiäsi, hän sanoi, ja sinähän et ollut nähnyt isääsi koskaan, muuten kuin valokuvissa.
Mutta mä tunnen kyllä isäni, tai siis se on ihan samannäkönen kun mun setä, sen kaksoisveli, poika sanoi.
Täytyy kyllä sanoa että pelästyin todenteolla, kun muumio avasi silmänsä, Charles sanoi, nunnat suhtautuivat koko juttuun varsin asiallisesti, kuulin kun he puhuivat tutkijan kanssa ilmankosteuden vaikutuksesta muumioon, varsinkin kun kansi on ollut auki ja kirkkoon päässyt kosteaa ilmaa, nyt kun tutkija on käynyt siellä päivittäin. Eivät tunnu kovin taikauskoisilta, kummallista miten noin asialliset huomiot voivat yhdistyä siihen että he kuitenkin pitävät miestä pyhimyksenä.
Miten sä sitten selittäisit nää kirjeet, poika kysyi vähän vihaisena.
Vaikka juuri niin kuin sanot, Charles sanoi, lukuunottamatta sitä kohtaa jossa muumio on isäsi, se tuntuu todella epätodennnäköiseltä. Luulen ettei isoäitisi olisi jättänyt kertomatta, jos hänen poikansa makaisi tuolla kirkossa.
Poika etsi nahkaputlosta kuvan A ja S metsällä, ja antoi sen Charlesille, siinä on mun isäni, hän sanoi, katso.
Mies on tosiaan huomattavan samannäköinen, Charles myönsimutta tähän pätee se sama kuin mitä sanoin sinusta ja romanialaisista, sitäpaitsi isäsi on ollut kuolleena, mitä, korkeintaan yhdeksäntoista vuotta, todennäköisesti vähemmän jos kirjeet ovat häneltä, ja se kyllä tuntuu mahdolliselta. Muistan lukeneeni jostain että Tuntemattoman Pyhän kuolinvuotta ei ole pystytty määrittämään, mutta sille alueelle, jolta hänen maatumaton ruumiinsa löydettiin ei oltu ainakaan viimeiseen sataan vuoteen haudattu ketään.
Mutta, poika aloitti, äh, antaa olla.
En taida päästä tänään autolla alas kaupunkiin, Charles sanoi, jollet sinä lähde ajamaan. Suoraan sanottuna ei huvittaisi olla täällä samalla vuorella T.P:n kanssa, oli se kuitenkin sen verran vaikuttava kohtaaminen.
Mulla ei oo ajokorttia, poika sanoi.
Mitä väliä sillä on, minä neuvon ja sinä ajat, Charles sanoi.
Hyvä on, poika sanoi, mä katon ensin vaan sen lapun minkä nyppäsin isäni käsistä.
Teit mitä, Charles kysyi.
No, otin sen lapun mikä oli muumion sormien välissä ja laitoin ikonin tilalle, näithän sä, poika sanoi.
En todellakaan nähnyt, mikä silmänkääntäjä sinä muka olet, Charles sanoi vähän vihaisena.
Etkö sä usko, poika kysyi hämmästyneenä.
Kai minä olisin sen nähnyt kun seisoin vieressä, Charles tiuskahti. Tapaaminen T.P:n kanssa taisi käydä meidän molempien voimille, hän pehmensi sitten.
Poika kohautti harteitaan ja onki paperin putkilosta,

Tervetuloa
A

siinä luki. Tämä oli jo liiankin vitsikästä, poika alkoi ajatella asia uudestaan. Aikku alkaa myös aalla, ja Aikku oli toivonut että hän kävisi Romaniassa, vai oliko. No ainakaan Aikulla ei taatusti ollut minkäänlaisia uskonnollisia tunteita käytöstä rajoittamassa. Jos kyseessä olikin Aikun hirtehishumoristinen tervehdys veljenpojalle.
Poika laittoi paperin takaisin putkiloon sanomatta Charlesille mitään.

Autolla ajaminen oli yllättävän helppoa ja Charles paljon parempi neuvoja kuin ajaja. Hän myönsi sen itsekin,
teoria on vahvin puoleni, Charles sanoi.
Takaisinpäin poika ei uskaltanut yksinään ja pimeässä lähteä. Hän jäi Charlesin hotellille yöksi, he kävivät alakerran baarissa juomassa lasilliset luumuviinaa, mutta palasivat jo iltayöstä hotellihuoneeseen nukkumaan.
Charles ei ollut huoneessa kun poika heräsi. Hän kiskotteli sängyssä, ja alkoi vetää sukkia jalkaansa. Charles konkkasi huoneeseen lehteä heilutellen.
Anteeksi, kyllä vaan sinä oletkin aikamoinen silmänkääntäjä.
Charles levitti lehden pojan syliin. Etusivulla oli rakeinen suurennos ikonista tummien sormien välissä.
Otsikossa lukee Nemtsin Tuntematon Pyhä avasi silmänsä enkelille, Charles sanoi. Itse jutussa kerrotaan ikonin ilmestyneen T.P:n käteen ja mainostetaan sitä että ikonin pirujen puoleinen silmä jäi kiinni koska pyhimys ei halunnut katsella niitä.
On tässä asiaosuuskin. Todennäköisesti toimittaja on haastatellut sitä saksalaista tutkijaa, tässä sanotaan että ilmankosteuden muutokset voivat vaikuttaa muumioon, ja että piakkoin käynnistetään tutkimus mahdollisesta mätänemisprosessin uudelleeenalkamisesta, jos todetaan että pyhimystä ei pystytä pelastamaan, se haudataan luostarin alueelle.
Ikoni on melkoisella todennäköisyydellä aito Rublev, tai niin tässä sanotaan, tuskinpa sitä on kukaan asiantuntija vielä ehtinyt käydä tutkimassa, mutta jos niin on, niin sinä olet silmänkääntäjän lisäksi myös arvotaiteen salakuljettaja, Charles nauroi, mutta vakavoitui sitten. Toisaalta, jos minä seisoin vieressä enkä nähnyt sinun vaihtavan paperia ikoniin, niin tuskinpa sitä näki kukaan muukaan. Ja parempi ettei ikoni löytynyt meidän hallustamme, siinä vasta olisi ollut selittämistä.
Mitä siinä paperissa muuten luki, Charles kysyi.
Ei oikein mitään, poika vastasi.

Charles ontui uudestaan alakertaan kun poika meni aamiaiselle,
Täytyy palauttaa autonavaimet, kun en pystuy ajamaan, hän sanoi.
Odota mä syön nopsaan ja tuun sitten mukaan, poika sanoi.
Autovuokraamo oli vastapäätä hotellia, Charles antoi avaimet ja puhui vähän aikaa vuokraamon viikeskkään omistajan kanssa, hän sai tukun seteleitä mukaansa.
Vuokrasin auton kuukaudeksi, ei niiden olisi tarvinnut palauttaa rahoja, mutta omistaja oli ystävällinen, Charles sanoi. Kun he palasivat hotellille Charles alkoi irvistellä.
Jalkaan koskee vietävästi, hän sanoi.
Hän yritti ottaa kengän jalastaan, mutta jalka oli niin turvoksissa että poika joutui repimään nauhat irti ennenkuin se saatiin pois Charlesin jalasta. Charles jäi hotellihuoneen sängylle makaamaan jalka tyynyillä ylös tuettuna ja poika lähti apteekkiin Charlesin kirjoittama kauppalappu mukanaan.
Charles söi särkylääkkeet ja joi kyytipojaksi pari olutta baarikaapista.
taidan yrittää nukkua hieman, hän sanoi surkeasti hymyillen.
Poika päätti lähteä kirkolle kysymään kyytiä ylös, mutta lupasi palata jollain konstilla huomisaamuna. Hän antoi Charlesille puhelinnumeronsa, tällä ei ollut kännykkää, mutta hotellihuoneessa oli puhelin.
Meillä on Suomessa kaikilla kännykät, joillakin on monta eri, poika sanoi.
Kyllä se saattaisi olla käytännöllinen, Charles sanoi.
Kunhan jalka paranee niin täytyy katsella kauppoja, täällä on elektroniikka halpaa, hän sanoi ja sulki silmänsä.

Pakettiauto oli jo lähtenyt luostariin, mutta kirkonpalvelija ehdotti junaa, hän katsoi tornikelloa ja sanoi,
rautatieasema on suoraan tuon viistokadun päässä, jos juokset, ehdit varmasti.
Poika kiitti ja lähti juoksemaan.
Rautatieasema näytti kirkon pienoismallilta. Juna seisoi vielä laiturilla, sekin oli pieni ja sininen. Veturi puski savupilviä ja juna alkoi huohottaa kuin loikkaan valmis koira. Poika hyppäsi junan takasillalle. Juna lähti liikkeelle melkein heti, ensin se eteni hitaasti puuskuttaen talojen välissä, sitten pyörät alkoivat kolkottaa nopeammin ja alatasangon puut vilahtelivat ohi. Vauhti kiihtyi.
Juna nousi jyrkkää rinnettä ylöspäin, jarrut vinkuivat rasituksesta ja vaihteet lonksuivat. Vähän alempana kukkulan huipulla näkyi pieni valkoinen kirkko, torni aavistuksen vinossa. Aivan junan alapuolella oli miehiä savupiippua korjaamassa, he heiluttivat pojalle. Poika yritti vislata sormiensa välistä, muttei osannut, hän tyytyi vilkuttamaan. Matka jatkui monta kierrosta vuoren ympäri, mutta poika näki välillä vilaukselta tien, jota pitkin oli eilen ajanut alas. Vuoren rinteellä kasvoi tummaa metsää, tuuli heitti tukan pojan silmille, ja hän alkoi viheltää Ghost rider in the sky, yhtäkkiä poika tunsi olevansa vapaa.

Junamatka päättyi nopeasti, juna pysähtyi luostarin takana, lähellä pääkirkon sisäänkäyntiä. Poika meni suoraan Auroran asunnolle. Hän kaiveli laatikoita kuumeisella vauhdilla, heitti suurimman osan tavaroista hylättävine kasaan ja mietti uskaltaisiko mennä illalliselle, entä jos joku oli nähnyt kun hän vaihtoi paperin ikoniin, ties vaikka nunnat syyttäisvät häntä ja Charlesia muumion tuhoamisesta. Äh ei nyt sentään, poika ajatteli. Sitten hän alkoi kuvitella sisar Marisan ilmettä jos tälle selviäisi että pojan suku oli pitänyt koko luostaria pilkkanaan. Poika kaipasi vodkapulloa, miksei hän ollut ostanut kaupungista vaikka luumuviinaa mukaansa. huoneen yhteydessä oli pieni keittotila, poika tutki komerot löytääkseen jotain syötävää, nahkeita keksejä, poika maistoi yhden kulmaa, se maistui käyneeltä pahvilta, mutta kaapin perällä oli kaksi pulloa viskiä, kiitos ja ylistys. Toisen, avatun pullon päällä oli hopeinen pikari, jonka kylkeä koristi kaksi emalikoristeista vaakunaa, kotka ja aurinko, vaakunoiden alle oli kaiverrettu koristeellisin kirjasimin Aquilescu & Sauca. Poika pyyhkäisi kädellään pikarin sisustaa, ei pölyä, ja kaatoi siihen viskiä.

Matkalla illalliselle poika taittoi kuusesta muutaman neulasen ja pureskeli niitåä tarmokkaasti. Ruokasali oli vielä tyhjä, ja ruokia vasta tuotiin sivupöydälle, poika seisoskeli hetkisen odottamassa että nunnat saivat ruokakulhot aseteltua paikoilleen.
Kun hän istui pöytään, saliin tuli muutamia nunnia, sisar Marisa oli heidän joukossaan. Ruuan haettuaan hän tuli istumaan pojan viereen.
Oletko sinä tri Sandmanin assitentti, nunna kysyi pojalta.
Tri, poika sanoi kummastuneen näköisenä, mutta ajatteli sitten mikä ettei, olihan Charles sanonut olevansa tutkija.
En ole, hän tunnusti, Charles on ystävä ja se halusi vain hommata mutkin katsomaan Tuntematonta Pyhää.
Sinä olisit päässyt pääkirkkoon huijaamattakin, nunna sanoi.
Anteeksi, poika sanoi, ei me oikeestaan ajateltu koko asiaa, se vaan, no tuntu jännältä.
Taisi todella tuntua, nunna sanoi iloisesti, minä olisin luultavasti laskenut alleni jos Tuntematon Pyhä olisi vinkannut silmää. Ja meillähän tapahtui ihmekin, nainen jatkoi kuivalla äänellä.Tuntematon Pyhä avasi silmänsä enkelille, hän siteerasi.
Joo, mä luin siitä poika sanoi.
Nainen katsoi poikaa pitkään,
sinulla on kuusenhavu suupielessäsi, hän sanoi ja alkoi syödä.

Seuraavana päivänä poika pääsi kaupunkiin pakettiauton kyydissä, takaisinpääsystä ei ollut tietoa. Charlesin jalka oli jo parempi, hän loikoili sängyllä ja teki matkasuunnitelmaa,
Olen lähdössä Lumea Pierdutan karstialueelle heti kun jalka antaa myöten, Charles sanoi, siitä kerrotaan mielenkiintoisia tarinoita.
Poika katseli Charlesin lattialle viskaamaa romaniankielistä matkaesitettä, kuvissa oli erämaata, reippaan näköisiä patikoivia nuoria ja pyöräretkeläisiä.
Sä oot lähdössä johonkin patikkaretkelle ton jalkas kanssa, vai, poika kysyi.
Ajattelin ensimmäisenä päivänä katsastaa nopeasti itse karstialueen ja keskittyä sen jälkeen keräämään tarinoita, Charles sanoi, ja onhan minulla tämä keppi, sillä voi ainakin huitoa nälkäisiä villieläimiä syrjemmälle.
Hullun hommaa, poika sanoi.
Haluaisitko lähteä mukaan, Charles kysyi.
En mä oikein voi, poika sanoi, mulla on vieläkin aikalailla Auroran tavaroita setvimättä, alunperin ajattelin tekeväni sen viikossa, ja tässä on mennyt jo kaks, tuskinpa ne haluaa mua loputtomiin luostarin vieraana pitää. kaipa joku on tulossa siihen asuntoon Auroran jälkeenkin. Poika mietti pitäisikö uusi asukas huolta joulukuusesta, jos siihen ripustaisi lapun Hoida minua.
No ei sitten, Charles sanoi, ajattelin vain ehdottaa.
Jos et kerran lähde mukaan, niin jätän sinulle hotellin avaimen, voit vaikka yöpyä kaupungissa luostarissa homehtumisen sijaan. Aion matkustaa mahdollisimman kevyesti, jo jalankin takia. Jätän matkalaukun ja muut isommat tavarat tänne ja suurimman osan varoistani vastaanoton kassakaappiin.
Mutta entäs jos mä olen vuorella, kun sä tulet takas. Miten sä pääset sisään, poika kysyi.
Vastaanotossa on toinen avain, ja hotellin ulko-ovi on auki läpi yön, Charles sanoi.
Charles kertoili innoissaan karstialueen luolista ja villipetoja kuhisevista metsistä, susia, karhuja, kotkia ja ilveksiä,
ja ne tarinat, luulen tosiaan löytäväni täydentävää aineistoa, jos vain onnistun tapaamaan oikeat ihmiset, hän sanoi.
Karstialueen ulkopuolella oli kyliä, joissa Charles aikoi käydä tarinoita metsästämässä. Retkeilymaja sijaitsi luonnonpuiston alueella, mutta varsinaisen Lumea Pierdutan ulkopuolella.
Itse alue on täyttä erämaata, Charles sanoi.
Patikoitsijoiden ja polkupyöräretkeläisten laumoja lukuunottamatta, poika virnuili.
Poika jäi yöksi hotellille, juna ei kulkenut tänään ja pakettiauton kyytiin pääsisi vasta aamulla. Charles halusi lepuuttaa jalkaansa ja he tilasivat ruuan huoneeseen ja katselivat käsittämätöntä romanialaista saippuasarjaa televisiosta. Miehellä oli kaksi perhettä ja lemmikkigorilla, joka käytti viittomakieltä. Mies oli aiemmin ollut kuuluisa kirjailija, muttei enää ehtinyt kirjoittaa tai ei voinut kirjoittaa koska oli lyönyt vaimoaan numero yksi paistinpannulla päähän, vaimo kyllä tuntui toipuneen iskusta hyvin. Charles käänsi pojalle dialogin pääkohdat, mutta sarjan juoni ei siitä muuttunut yhtään selkeämmäksi, joku oli kadonnut ja toisen koira varastettu, gorilla löysi molemmat.

Charles lähti helmikuun ensimmäisenä.
Poika saattoi hänet bussille ja toivotti hyvää matkaa.
Muista olla varovainen. Älä eksy erämaahan, äläkä rasita jalkaasi liikaa, poika sanoi.
sinustahan varsinainen äiti on tullut, Charles naureskeli, en minä eksy.
Minähän kuulun kadonneisiin poikiin, olen kuin kotonani kadonneessa maailmassa, Charles sanoi ja nousi bussiin.
Miten niin kadonneessa maailmassa, poika kysyi, mutta Charles oli jo bussin sisällä ja vilkutti ikkunan läpi.
Charles oli varannut huoneen retkeilymajasta neljäksi yöksi, hän aikoi palata tiistai-iltana, viides helmikuuta. Se oli runebergin päivä, poika muisti.

Päivä oli kaunis ja aurinkoinen, ilmassa oli jo kevään tuntua. Poika pääsi poakettiauton kyydissä vuorelle, muttei jaksanut istua sisällä lajittelemassa tavarakasaa. Hän otti pyöränsä ja lähti polkemaan sveitsiläismajalle.
Poika pyysi Elisabetalta jotain mahdollismman lihaisaa ja rasvaista ruokaa.
Viikko luostariruokaa, tyttö nauroi.
Ei ihan, poika sanoi.
Syötyään hän kysyi Elisabetalta pääsikö kotkanpesälle aloittelijoille sopivaa kiipeämisreittiä.
Jos syöt vielä jälkiruokaa, voin kiivetä sinun kanssa, tyttö sanoi.
Poika söi suklaakakkua ja hedelmäkastiketta ja ehti vielä juoda toisen kupillisen kahvia ennenkuin tyttö pääsi lähtemään. Elisabetalla oli vaelluskengät, aurinkolasit ja paksu hiihtopipo. Hän kävi hakemassa toisen pipon pojalle,
Kova tuuli ylhäällä, korvat tulevat kylmiksi, Elisabeta sanoi.
Tyttö haki vielä keittiöltä muovikassin ja sulloi sen reppuunsa.
alkumatkasta kiipeäminen oli helppoa, sitten rinne jyrkkeni ja kulku kävi raskaksi, puolessa välissä matkaa pojalla oli niin kuuma että hän riisui takkinsa. Viimeisellä kolmanneksella viima alkoi viilentää hikistä paitaa ja poika puki takin takaisin, silti tuntui vilpoiselta heti kun pysähtyi ja hänen oli pakko pysähtyä tasaamaan hengitystään kymmenen minuutin välein. Elisabetakin alkoi käydä punaposkiseksi. Ylhäällä vuorenrinteessä oli paikoin jäätä ja pojan kengät lipsuivat, Elisabeta veti häntä kädestä ylöspäin.
Mä en jaksa, poika sanoi, mutta Eliusabeta työnsi suklaapatukan hänen suuhunsa ja hoputti taas liikkeelle. Suklaa auttoi ja loppumatka huipulle tuntui melkein kevyeltä.
Kotkanpesä oli erillisellä kielekkeellä hiukan vuoren laakean huipun alapuolella, se näytti yksinäseltä ja myös hylätyltä, missään ei näkynyt höyheniä tai ruuanjätöksiä. huipulla kävi kylmä viima ja vaikka siellä paistoi aurinko, alempana oli paksu pilvipeite, joka esti ihailemasta vuorelta avautuvia maisemia. poika katsoi silmiään varjostaen kohti aurinkoa, joku tumma piste liikkui hänen näkökenttänsä yli, kirkaan valon jälkikuva. kotka oli aivan heidän yläpuolellaan kun poika huomasi sen, linnun siipiväli oli varmaan kolmatta metriä, se tuntui varjostavan koko vuorenhuipun kierrellessään sen yllä.
Aletaan laskeutua, poika kuiskasi Elisabetalle.
Tyttö kaivoi muovikassin repustaan ja levitti sen sisällön vuorenhuipulle, näytti teurasjätteiltä.
He lähtivät liukastelemaan alaspäin niin lujaa vauhtia kuin uskalsivat. Jos kotka hyökkäisi, he vähintäänkin liukastuisivat ja kierisivät rinnettä alas tai putoaisivat joltain jyrkänteeltä rotkoon.
Kun rinne muuttui loivemmaksi ja polku leveni, poika rohkaistui katsomaan ylöspäin. Kotka istui pesässään mustana valoa vasten, sen nokasta roikkui jotain, varmaan Elisabetan tuliaisia.
Se oli sitten hengissä, poika sanoi.
Elisabeta nyökkäsi.
He laskeutuivat käsiä apunaan käyttäen, muutaman sata metriä, kun polku alkoi kiertää vuoren rinnettä kärrytienä, poika kysyi Elisabetalta,
uskotko sä todella vampyyreihin.
En tiedä, tyttö vastasi, päivällä en usko, yöllä uskon, mutta uskon myös jumalaan.
Ekä uskominen jotenkin laajenee, kun sitä tekee, poika sanoi, mun on vaikea uskoa mitään, joskus hetkittäin tuntuu siltä että uskon johonkin hahmottomaan, sitten se menee taas ohi. Poika kohautti harteitaan, kai mä uskon joulupukkiin.
Hän asuu Suomessa, Elisabeta sanoi hymyillen, olen lähettänyt kirjeen, siitä on monta vuotta.

Seuraavat päivät poika vietti tiiviisti Auroran tavaroiden parissa, hän lähetti Rahkoselle tekstiviestin, Tilaa kuljetus A:n tavaroille 10.2., siinä olisi takaraja penkomiselle. Nunnilta täytyi vielä kysyä mitä muiden tavaroiden kanssa pitäisi tehdä.
Poika kysyi tavaroista sisar Marisalta illallisella. Marisa lupasi että joku nunnista tulisi katsomaan oliko joukossa jotain sellaista jonka voisi antaa laupeudentyöhön, hän itse ottaisi mielellään yhden pienen esineen voidakseen muistella Auroraa, ehkä rukouskirjan, mikäli poika ei halunnut sitä itselleen. Loput tavarat saisi pakettiauton kuljettaja viedä kaupunkiin kirpputorille. Marisa lupasi hankkia laatikoita ja tarvittaessa auttaa poikaa tavaroiden pakkaamisessa.
Nunna haki rukouskirjan seuraavana päivänä ja toi tulessaan kasan laatikoita puisilla vetokärryillä. Poika oli löytänyt vielä muutamia esineitä joissa oli vaakunat, hän kysyi nunnalta tiesikö tämä mitään niistä. Sisar Marisa uskoi että vaakunat olivat Auroran suvun omia, hän muisti kuulleensa että Aurora oli kahden vanhan suvun jälkeläinen.
Vrykolkienko, poika kysyi muistellen Nellin kirjettä.
Ei nyt sentään, nunna sanoi.
Aquilesku kuulostaa valakialaiselta suvulta, roomalaisten perillisiä ainakin nimestä päätellen ja Sauca on vanha moldovalaisnimi, joku luolien erakkopyhimyksistäkin taisi olla nimeltään Sauca, ilmankos isoäitisi hakeutui tänne.
Muistatko sinä kun Aurora tuli, poika kysi.
Ei, minä en ollut täällä vielä silloin, nunna sanoi.
Poika punastui, hän tajusi vasta että nainen oli luultavasti alle kolmenkymmenen.

Poika meni illalla pakettiauton kyydissä kaupunkiin. Hän kävi syömässä kanakebabin ja meni sitten hotellille. Tuntui jollain tapaa rikolliselta mennä Charlesin huoneeseen kun tämä ei itse ollut siellä, poika hiippaili vastaanoton ohi kerroksiin ja avasi huoneen oven avaimella. Charlesin keltainen takki oli tuolin selkänojalla ja hetken poika luuli että tämä oli jo palannut. Hän muisti Charlesin ottaneen mukaansa toisen, maastoon sopivamman takin ja rentoutui. Poika otti baarikaapista oluen ja sen juotuaan vielä lasillisen luumuviinaa.
Hän riisui housunsa ja avasi television, se pauhasi yhä kun hän heräsi keskellä yötä. Poika muisti Aikun käyneen huoneessa, hyvää runebergin päivää, Aikku oli toivottanut. Sillä oli kädessään tarjotin jolla oli kaksi torttua.
Poika veti peiton päälleen ja nukahti uudestaan, hän näki unta jossa oli putoamaisillaan kuoppaan, joku piti häntä jalasta ja poika potki päästäkseen irti. Hän osui päähän ja kiskojan ote irtosi, poika jäi roikkumaan kuopan reunalle männyn juureen takertuneena ja hänen korvissaan kaikui putoavan miehen huuto. Television oleva kello näytti viittä, se oli Charles, poika ajatteli. Sitten hän huomasi takin tuolin selustalla ja tajusi nähneensä pahaa unta.
Sweet dreams, poika sanoi.
Hyvää yötä, joku vastasi.

Perjantaipäivän poika vietti kaupoissa kierrellen, hän halusi ostaa charlesille lahjan tämän paluun kunniaksi, muttei keksinyt mitään sopivaa. Lopulta poika osti leipomosta pullia ja kaupasta kirsikkahillotölkin ja valmista pursotettavaa kermavaahtoa ja teki laskiaispullia, niitä tuli aika monta ja poika joutui tyhjentämään minibaarin alkoholista saadakseen pullat kylmään. Hän viiolsi linkkuveitsellä sormeensa pullia halkaistessaan ja yhteen pullaan tuli veri tahra, mutta sitä ei erottanut kirsikkahillosta. Poika naukkali luumuviinaa kermavaahtoa pursottaessaan ja alkoi tulla hilpeälle tuulelle. Kun pullien kannet oli painettu paikoilleen, hän työnsi koko tarjottimellisen minibaariin ja lähti linja-autoasemalle Charlesia vastaan.
Poika oli aikaisessa, illaksi oli tullut pikku pakkanen ja hän hytisi asemalaiturilla. Bussi tuli ajallaan, mutta Charles ei ollut kyydissä. Poika kävi sisällä bussissa tarkistamassa ettei Charles ollut nukahtanut ja jäänyt bussiin muiden noustessa ulos.
Charles oli varmaan päättänyt jäädä vielä yhdeksi yöksi, ehkä hän oli löytänyt hyvän tarinaniskijän. Poika palasi hotellille ja etsi matkaesitteen yöpöydän laatikosta. Siinä oli retkeilymajan numero. Poika soitti ja miesääni vastasi,
Lost World.
Anteeksi, puhutteko englantia, poika kysyi.
Koko ajan, miesääni vastasi.
Onko tämä Lumea Pierdutan retkeilymajan numero, poika kysyi.
Minähän sanoin, mies vastasi.
Mitä, poika kysyi.
Sanoin että on, retkeilymaja Lost World tai Lumea Pierduta romaniaksi jos tahdot käyttää sitä nimeä mieluummin.
Pojalle tuli epämiellyttävä olo.
Saisnko puhelimeen Charles Sandmanin, hän on retkeilymajan asukas, poika sanoi.
Ei ole, mies vastasi.
Miten niin ei, poika kysi.
Ei meillä ole kirjoilla ketään sen nimistä, täällä ei tähän aikaan liiku paljonkaan väkeä ja kaikkien talossa olevien nimet ovat tässä edessäni, mies selitti.
Charles on siitten varmaan jo lähtenyt, popika sanoi paniikkia äänessään.
Ei täällä ole ollutkaan sen nimistä, ei koko vuonna, mies sanoi.
Mutta hän varasi huoneen teiltä, neljäksi yöksi, poika sanoi.
Katsotaan, mies sanoi. Olet oikeassa, koneelta löytyy varaus Charles Sandmanin nimellä 1.2. - 5.2., mutta tänne hän ei ole tullut.
Charlesin piti mennä ensin sinne karstialueelle paikkoja katselemaan ja tulla sen jälkeen retkeilymajaan, hän on punatukkainen , ontuu vasenta jalkaansa ja käyttää kainalosauvaa, poika kertoi.
raajarikkona Lost Worldiin, miehenhän täytyy olla sekopää. Voi olla että ystäväsi on muuttanut suunnitelmiaan, mutta yhdistelmä kuulostaa sen verran vaaralliselta, että sinuna kävisin poliislaitoksella ilmoittamassa hänet kadonneeksi. Muista ilmoittaa oletettu katoamispaikka, se saa niihin vähän vauhtia.
Joo, mä teen sen, poika sanoi ja sulki puhelimen.
Hänen teki mieli heittää laskiaispullat roskiin, mutta entä jo Charles olikin keksinyt jonkun vielä mielenkiintoisemman matkakohteen ja muuttanut suunnitelmiaan kesken matkan.
Poika kysyi vastaanotosta apoliisasemaa, mies katsoi häntä pitkään,
varkaus, hän kysyi.
poika pudisti päätään, mutta ei sanonut muuta.

Hän lähti suunnistamaan ohjeiden mukaan.
Poliisin vanha tuttu tässä taas, poika ajatteli aseman ovesta astuessaan. Asemalla oli yksi poliisi, joka ei puhunut juuri lainkaan englantia, poika oli kuitenkin niin hädissään että mies herätti toisen poliisin kotoaan.
Poika sai teetä ja keksejä kielitaitoista poliisia odotellessaan. Poliisi tuli alle puolessa tunnissa ja näytti kärsivältä. kun poika alkoi selittää Charlesin katoamista, poliisi kysyi milloin tämä oli sanonut palaavansa.
Tänä iltana, poika sanoi ja poliisi huiotasi ärtyneenä kädellään,
se ei ole mikään katoaminen.
Charles on raajarikko ja hän katsoi Lost Worldissa, poika huusi poliisille.
Lost Wordissa, poliisi kysyi, ja alkoi näyttää vakavammalta.
Niin, retkeilymajan omistaja sanoi ettei Charles tullut sinne ollenkaan ja kehotti tekemään katoamisilmoituksen, poika selitti jo vähän rauhallisemmin.
Onko sinulla valokuvaa ystävästäsi tai voitko kuvailla häntä, poliisi kysyi.
Ei ole valokuvaa, poika sanoi, Charles on keskipituinen, roteva ja sillä on kirkkaan punainen tukka, vaalea iho, punaset posket ja hurjasti pisamia. Kulmakarvatkin on punaiset ja keskeltä yhteen kasvaneet, sillä on tosi tummat silmät, sellaset vähän tuijottavat ja iso punainen suu, se näyttää äkkiseltään vähän pelleltä.
Poliisi katsoi poikaa kummastuneen näköisenä,
Ystäväsi on sitten aika huomiotaherättävän näköinen, hän sanoi.
Poika kertoi Charlesin vitsin siitä miksi tämä kiinnostui vampyyreistä.
Olikos tämä ystäväsi juuri se nuori tutkija, jolle meidän paikallinen vampyyrimme iski silmää, poliisi kysyi.
Joo, poika vastasi, ja toivoi että aihe jäisi sikseen.
Onhan tietenkin mahdollista että hän on moisen kohtaamisen jälkeen päättänyt karistaa tomut jaloistaan ja lähtenyt vallan muille seuduille, poliisi sanoi, kaikki eivät aina ilmoita ystävilleen.
Charlesilla on hotellihuone täällä ja hän jätti sinne matkalaukkunsa, takkinsa, isommat tavaransa ja melkein kaikki rahansa, poika sanoi.
Niin, todennäköisesti hän on aikonut palata, ja ystävsäihän ei ole täällä huvimatkalla, vaan tekee tutkimusta, mikäli olen oikein ymmärtänyt, poliisi sanoi.
Joo, poika vastasi, siks se sinne karstialueeellekin lähti.
No, toivotaan että hän vain pitää makaaberista huumorista ja palaa huomisaamuna. Minä teen ilmoituksen ja otan yhteyttä luonnonpuiston vartijoihin, he saavat lähteä etsimään heti kun tulee valoisaa. Ei tässä oikein muuta ole tehtävissä.
Mene sinäkin nukkumaan, hän sanoi pojalle.
Poika ei saanut nukuttua, hän meni yökerhoon ja istui siellä vodkacola edessään valomerkkiin asti. Sen jälkeen hän harhaili kaupungilla, kunnes huomasi joutuneensa kaupungin laidalle ja päätti samantien kävellä sveitsiläismajalle asti, jos hänellä menisi matkaan kolmisen tuntia, siellä voisi saada jo aamiaista kun hän pääsisi perille.

pojan täytyi olla melko pahan näköinen sveitsiläismajalle saapuessaan. Elisabeta toi hänelle pannullisen kahvia pyytämättä ja kävi takahuoneessa, sieltä kuuluyi kovaäänistä puhetta ja sitten tyttö palasi lasi kädessään.
juo, hän komensi poikaa.
poika joi, ja oli yökätä,
mitä se oli, hän kysyi.
Krapulalääkettä, isoisän resepti, Elisabeta sanoi.
Charles on kadonnut, poika sanoi. Se ei tullut takaisin.
Ehkä hän vielä tulee, Elisabeta sanoi, hän meni tutkimusmatkalle?
Joo, kerään tarinoita Lumea Pierdutaaan tai Lost Worldiin, sama paikka kuulemma, poika sanoi.
Lost Worldiin, tyttö sanoi säikähtäneenä, eikö ystäväsi ollut sairas jalastaan?
Oli, poika sanoi, se venäytti sen sillon kun se pelästy Tuntematonta Pyhää.
Paljon huonoja enteitä, Elisabeta sanoi.
Mä aion lähteä etsiin Charlesin, poika sanoi, vielä tänään, se bussi lähtee muistaakseni yhentoista maissa.
Siihen suuntaan kulkee toinen kello kolme, tyttö sanoi. Jos tahdot minä voin auttaa.
Ei, mä lähen yksin, poika sanoi.
Ei tulla mukaan, auttaa löytämisessä, Elisabeta selitti, isoisä tietää taian löytämiseen.
Eipä kai siitä haittakaan ole, poika sanoi.
odota hetki, Elisabeta sanoi, minä haen välineet.
Ai nyt, poika kysyi, mutta tyttö oli jo mennyt.
Poika joi lisää kahvia ja sai huuhdottua kkrapulalääkkeen maun suustaan, hänellä oli kieltämättä parempi olo. Elisabeta palsi takki päällään ja reppu selässä,
onko jo parempi, hän kysyi.
Poika nyökkäsi.
Mennään näköalapaikalle, Elisabeta sanoi.
Kuistilla tyttö kaapaisi kourallisen multaa kukkalaatikosta, josta pilkistivät jo krookuksen nuput.
He kiipesivät näköalatasanteelle, Elisabeta sytytti nuotion ja lisäsi sinne kuivia puita suojan alta. Hän ravisti mullan kourastaan tuleen ja kävi katkomassa läheisistä puista tuoreita oksia, ne sihisivät tuleen pantuina.
Kun tuli oli kasvanut suureksi ja kirkkaaksi, tyttö otti repustaan pussillisen luita ja heitti ne tuleen,
nyt täytyy istua ja odottaa, hän sanoi.
Poika ajatteli että olisi pitänyt ottaa makkaraa mukaan, nuotio oli juuri sopiva makkaranpaistoon.
Kun tuli oli hiipunut hiiliksi ja alkoi haista vähän ikävältä, Elisabeta kaatoi vettä pullosta sen päälle. Hän muovaili käsin tuhkasta, rasvasta ja luunpaloista tahnan ja pyysi poikaa riisumaan kenkänsä ja sukkansa.
Elisabeta puhui romaniaa hiljaisella rytmikkäällä äänellä ja hieroi tahnan pojan jalkapohjiin, poika huomasi että hänellä alkoi seistä ja pani kädet ristiin jalkovälinsä päälle. Elisabeta hymyili vinosti ja poikaa nolotti.
Ojenna kädet, tyttö sanoi seuraavaksi ja hieroi samaa tahnaa pojan kämmeniin ja ranteiden sisäpintaan. Poika hengitti nopeasti ja tunsi miten hänen housunsa kostuivat siemennesteestä, onneksi takki oli aika pitkä.
Lopuksi Elisabeta laittoi pojalle ohuet puuvillaiset käsineet ja sukat ja pyysi poikaa pukemaan omat sukat ja kengät jalkaan.
Älä pese, hän sanoi, ne ovat löytämistä varten. Vasta kun olet löytänyt.

nanowrimo 2007

Bussi pysähtyi ylänköniityn reunaan, ruoho oli aivan vihreää. Matkustajat alkoivat liikehtiä ja kuljettaja avasi bussin oven. kaikki purkautuivat ulos bussista, poika huomasi etteivät muut matkustajat ottaneet matkatavaroita mukaansa ja jätti reppunsa autoon, nahkaputkilon hän heitti hihnasta selkäänsä niinkuin transnistrialaiset sotilaat konepistoolin. niityn halki kulki polku ja kallionreunaman takana oli sveitsiläismajan näköinen talo.
kyseessä oli aamiainen, sitä ei tarjoitukaan bussissa, vaan talon alakerrassa. Poika istui yksin valkoisen liinan peittämän pöydän ääreen ja hetken päästä sievä tumma tarjoilija tuli kynä ja lehtiö kädessään pöydän viereen. Tyttö aloitti romaniaksi, poika pudisti päätään, Charles ei ollut opettanut miten sanottiin, minä en puhu romaniaa, turha lause hän oli kuitannut kun poika kysyi sitä.
Tyttö vaihtoi saksaan, poika pudisti taas päätään, mutta nyökkäsi hitaalle englannille,
leipä, musta, valkoinen, munia, makkara, liha, kahvi, tee, appelsiinimehu, tyttö kysyi.
Kaikkea vähän, poika sanoi.
Paistettu juusto, tyttö jatkoi.
Kyllä kiitos, poika sanoi ja hymyili.
Ikkunasta näkyi läheisen kukkulan huippu ja kauempana pilvien peittämä vuoristo, poika ei osannut arvioida miten pitkä matka vuoristoon oli, hän muisti lukeneensa että suurten kohteiden kanssa näköhavainto petti, todellisuudessa vuorille saattoi olla vielä pitkälti matkaa.
Tyttö toi pojalle lautasen, lasit ja ruokailuvälineet ja seuraavalla kierroksella kukkuraisen tarjottimellisen ruokaa, vanhempi nainen kävi kaatamassa kahvia toiseen laseista ja tyttö toi vielä pöytään kannullisen tuoremehua.
Kiitos, poika sanoi uudestaan, tyttö hymyili hänelle ujosti.
Aamiaisen jälkeen matka jatkui, he olivat Piatra Neamtsissa vähän yhdeksän jälkeen aamulla. Poika kysyi bussin kuljettajalta tiesikö tämä mistä lähti juna Neamtsin luostariin,
Ei tänään, kuljettaja vastasi, mutta piirsi yksinkertaisen kartan paperinenäliinalle.
Kirkosta voi kysyä luostarikuljetus, hän sanoi ja lisäsi karttaansa kirkon.
Tuolla, kuljettaja sanoi, ja osoitti kullalle kimaltavaa sipulia kaupungin kattojen yläpuolella, hiukan täytyy kiertää.
Poika löysi kirkon ja ystävällinen suntio tai kirkonpalvelija, mikä ikinä lienikään, lupasi että poika pääsisi yhdeltätoista luostarille lähtevän pakettiauton kyytiin,
jos on muita pyhiinvaeltajia, voit joutua takatilaan, hän sanoi.
Poika tunnusti ettei ollut oikeastaaan pyhiinvaeltaja,
isoäitini asui luostarilla maallikkona ja on nyt kuollut, minun täytyy käydä läpi häneltä jääneet tavarat.
Aurora, mies kysyi,
ja poika nyökkäsi.
Hän oli meille tärkeä tukija, mies sanoi ja puristi pojan kättä.
Sinä et ymmärrä romaniaa, mies kysyi hiukan kummastuneen näköisenä.
En lainkaan, poika sanoi.
Muista että kaikki tapahtuu niin kuin on tarkoitettu, haluaisin sanoa tämän sinulle romaniaksi, mies mutisi jotain, poika oletti että kyseessä oli sama romaniaksi, mutta se kuulosti enemmän rukoukselta kuin toivotukselta.
Poika lähti tunniksi kaupunkia kiertelemään. Kun hän oli pankissa, repussa piippasi ja poika huomasi että kännykkä toimi taas, Rahkoselta oli tullut tekstiviesti.
Kirje Nelli Lindholmilta, edelleenlähetän luostariin, oletko jo pitkällä? R
Voi ei, poika sanoi ääneen.

Pakettiautossa oli kuljettajan lisäksi yksi matkustaja, saksalainen nainen, jolla oli harmaa pystytukka. Poika kysyi mahtuiko pyörä mukaan vai jättäisikö hän sen kirkkoon. Autonkuljettaja, nuori mies jonka silmät näyttivät valtavilta vahvojen lasien takana, nosti muitta mutkitta pyörän pakettiautoon, se oli paria pakettia lukuunottamatta tyhjä.
Luulin että luostarille vietäisiin enemmänkin tavaraa, poika ihmetteli.
Se on niinkuin, sellainen, mikä se nyt on, kuljettaja takelteli ja sanoi jotain romaniaksi.
Luostari on pitkälti omavarainen, saksalaisnainen sanoi, sieltä tuodaan tavaraa kaupunkiin myyntiin, munia, juustoa, olutta, vähän viiniä ja muutakin pientä.
Pakettiauto nousi nakuttaen jyrkkää ja mutkaista vuoristotietä luostarille, paikoittain tie kulki rinnan junanradan kanssa, toisinaan se eksyi vallan eri rinteelle, luostari oli ylängöllä lähellä vuoen huippua, mutta kauempana sen takana näkyi yhä sama vuorijono, jonka poika uskoi nähneensä jo aamulla sveitsiläismajan ikkunasta.
Mitä noiden vuorten takan on, hän kysyi.
Transsilvanian ylänkö, saksalaisnainen vastasi kuivasti.
Poika otti pyöränsä auton perästä ja kiitti kyydistä, hän yritti tarjota kuljettajalle rahaa, mutta tämä kieltäytyi ottamasta.
Anna luostarin taululle, autonkuljettaja sanoi ja poika nyökkäsi vaikkei hänellä ollut aavistustakaan siitä mikä se mahtoi olla.

Poika seisoi jonkin aikaa luostarin sisäpihalla tietämättä mitä tehdä ja mihin mennä. Saksalaisnainen ja autonkuljettaja olivat häipyneet kumpikin suuntaansa. Poika talutti pyörän seinän viereen ja katseli ovia osaamatta päättää mistä yrittäisi sisään. Ulkopuolelta katsottuna luostari oli näyttänyt selkeältä kokonaisuudelta, mutta sisäpihalta katsottuna se oli sokkeloinen ja outo. Piha tuntui turvallisen selkeältä alueeltä, oviaukkojen moninkertaiset holvikaaret ja polveilevat käytävät niiden takana vaikuttivat siltä että niissä saisi harhailla tunti- tai päiväkausia löytämättä mitään tai ketään, jolta kysyä neuvoa.
Pihan keskellä oli kaivo, poika istui kaivonrenkaalle ja kuunteli kuinka vesipisarat putosivat vinssissä roikkuvasta ämpäristä alas pimeään.

Poika oli istunut paikallaan jo tovin kun piha tulvahti täyteen nunnia, hän pysäytti mielestään rauhallisimman näköisen ja kysyi tältä Auroran asuntoa.
Nainen ei ymmärtänyt, mutta pyysi paikalle toisen,
sinä olet pojanpoika, toinen nainen kysyi.
Joo, olen, poika vastasi, Aikku, tätinihän oli täällä jo aikaisemmin.
Herra Rahkne otti meihin yhteyttä ja sanoi että olet tulossa ennen kevättä, nainen sanoi ja hymyili, ehdit juuri ja juuri.
Aurora kuoli rauhallisesti, nainen sanoi, tätisi oli täällä hänen viimeiset päivänsä. Me olisimme haudanneet hänet luostariin, mutta vainajan oma tahto oli että hänen tuhkansa siroteltiin alas Bivolulta, se on vuoren nimi.
Poika nyökkäsi.
Auroran käytössä ollut asunto on ulkomuurissa, hänhän ei ollut vihkiytynyt siinä ahtaassa mielessä kuin me sen täällä ymmärrämme, nainen sanoi.
Poika oli helpottunut, hänen ei ainakaan vielä tarvinnut astua luostarin sokkeloihin.
Nainen haki avaimen luostarin sisältä ja palasi sitten opastamaan poikaa asunnolle, hän puhui koko matkan kävellessään pojan edellä,
Minä olen sisar Marisa. Me siivosimme asunnon päällisin puolin, mutta emme koskeneet mihinkään henkilökohtaisiin tavaroihin. Tätisi otti jotain pientä, soittorasian, muistaakseni, ja muistikirjat, niitä oli toistakymmentä, mutta Aurora käytti aina hyvin pienikokoista mustaa muistikirjaa, hänellä oli tapana unohtaa niitä milloin mihinkin, luostarin kasvimaalle, kirkkoon tai viinikellareihin, ja me sitten palauttelimme niitä hänelle, nainen naurahti.
Luostarin ulkomuurissa oli ovi, se avautui pienelle kivetylle sisäpihalle, kiveyksen keskellä kasvoi joulukuusi, tuuhea puu jonka neulaset vivahtivat hopeaan, sen oksille oli ripustettu tasaisin välein vihreitä ja kypsiä oranssinkeltaisia appelsiineja.
Auroran appelsiinipuu, nainen sanoi, hän piti siitä hyvää huolta.
Nainen avasi asunnon oven samalla painavalla avaimella kuin pihaovenkin. asunto oloi yksinkertainen ja valoisa paksuista kiviseinistä huolimatta, sisäpihan puolella oli kolme ikkunaa ja kohenevassa katossa viistottu rivi pienempiä ikkunoita.
Näiden maallikkoasuntojen paikalla oli aikaisemmin pylväskäytävä, nainen sanoi.
Poika katseli ympärilleen.
Minä jätän sinut tänne, tulen sitten hakemaan kun on illallisaika. Et kuitenkaan osaisi ruokasaliin itseksesi.
Poika yritti kieltäytyä, mutta nainen sanoi tiukasti että vieraanvaraisuus oli luostarisääntöihin kuuluva velvollisuus.
Kuinka kauan luulet että sinulla menee, uskoisitko saavasi Auroran jäämistön selvitettyä ennen kesää, nainen kysyi naurua äänessään.
Poika sanoi olevansa varma siitä.
Ei mitään kiirettä, sinä voit asua Auroran asunnossa, ruoka on kolmesti päivässä ja kaupunkiin pääset junalla tai meidän pakettiautomme kyydissä. Sinun ei tarvitse osallistua messuihin, mutta jos haluat aamu- ja iltamessut ovat maallikoille avoimia. Täällä on paljon nähtävää, meillä on kaunis yrttitarha, paljon hedelmäpuita, viinikellarit ja tietenkin ikoneja.
Nainen hyvästeli pojan ja poistui.
Poika mietti mistä aloittaisi, hän otti vodkapullon pois nahkaputkilosta, se ei onneksi ollut vuotanut. hetken mielijohteesta poika avasi pullon ja joi kulauksen ja sitten toisen ja kolmannen. Kun pää alkoi tuntua painottomalta, hän alkoi kirjahyllyistä, hyllyt olivat paksuja kiviseinään pultattuja lankkuja, jossa oli kapeat reunalistat. Romaniankielisiä kirjoja, tyhjää, poika ajatteli että muistikirjat oli otettu tästä, tietosanakirjoja, paksu ohutlehtinen romaniankielinen kirja, raamattu, poika päätteli. Seuraavalla hyllyllä oli musta lakkapuinen rasia, jonka kannessa oli kyyhkysiä, poika avasi rasian, se oli vuorattu haaleanpunaisella silkillä ja täynnä kirjelappusia.
Kirjeet olivat suomeksi kirjoitettuja. Poika luki päällimmäisen.

Toivottavasti voit yhtä hyvin kuin viimeksi tavatessamme.
Alan taas tottua paikallaan oloon. Sinun käyntisi tuovat miellyttävää vaihtelua. Ajattelen yhä sitä mitä sanoit merimetsoista, luulen joskus kuulevani niiden metelöinnin tänne alas. Meillä on mahdollisuutemme ja alan hyväksyä tilanteen, kauanhan se kesti, nyt olen sitä mieltä että tämä saattoi olla paras vaihtoehto. S. on varmasti jo toipunut ja uskon hänen viihtyvän hyvin. Epätoivon hetkinä, kun yritin palata alakautta, kuvittelin näkeväni hänet hotellin ikkunassa tuijottamassa ulos.
Sinun A

Kirjeitä oli kymmenittäin, osa muutaman rivin mittaisia, osa pidempiä, poika vilkaisi paria nopeasti ja epäili etteivät ne olleet aikajärjestyksessä. Toinen kirje oli lyhyt raapaisu paperineliölle, pikemminkin viesti kuin kirje.

Käsitit väärin. En tahdo syyttää sinua mistään.
Sinun A

Kolmas kirje alkoi ilman toivotuksia.

Minulle oli melkoinen yllätys nähdä sinut edessäni seisomassa, mitä sinä tiedät, mistä on kyse? Olen täynnä raivoa, joka ei pääse purkautumaan, tuntuu kuin se tihkuisi ihoni läpi kuin musta veri. Sinäkin näytit hämmästyneeltä, luulit varmaan ettet kuulisi minusta enää.
A

Kirjeen lopettava A oli vetäisty mustalla musteella niin raskaasti että se oli rikkonut paperin.

Poika oli tuskin saanut kirjerasian suljettua, kun oveen koputettiin, hän työnsi vodkapullon nopeasti pöydän alle ja sanoi,
sisään.
Oletko valmis lähtemään illalliselle, nunna kysyi ovelta.
Poika katsoi naista hämmästyneenä, luulin että lähdit vasta muutamia minuutteja sitten.
Siitä on kolmisen tuntia, nunna sanoi, sinä olet tainnut keskittyä työhösi.
Poika kysyi pitäisikö hänen vaihtaa paitaa tai muuten siistimmät vaatteet.
Ei tarvitse, nainen vastasi, mekin tulemme päivän töistä illalliselle. Meillä nunnilla on tietysti yleensä päällisin puolin samanlaiset vaatteet miltei aina, nainen hymyili, rukous riittää puhdistamaan.
Tulenko minä ihan samaan ruokasaliin teidän kanssanne, tarkoitan kun olen miespuolinen, poika kysyi.
Meillä käy paljon vieraita, jotkut maallikoistammekin ovat miehiä, harvat tosin, useimmat miehet eivät taida viihtyä naislauman ympäröiminä, nunna sanoi.
Poika seurasi nunna takaisin sisäpihalle ja porttiholvien sokkeloihin,
katso käytävän kuvanauhaa, nunna sanoi, se ohjaa sinut perille.
Pojan olkapään korkeudella kulki tyylitelty kuvasarja ruokailevista miehistä, todennäköisesti viimeinen ehtoollinen.
Kaikissa käytävissä on oma sarjansa, se helpottaa kulkua, luostari on rakennettu monessa vaiheessa ja sen seurauksena käytävistä on tullut yhtä sokkeloa, sata vuotta sitten joku keksi kuvasarjat ja sen jälkeen meiltä ei ole kadonnut montaakaan nunnaa, nainen sanoi ja iski silmää.
Ruokasalissa oli tumma lattia ja vaalea katto, puupenkkejä ja pitkiä pöytiä riveissä, pöydiossä oli leipää ja vesikannuja, muu ruoka haettiin syvennyksestä huoneen sivulta.
Huomenna meillä on lihaa, nunna sanoi.
Kyllä tää kelpaa, poika sanoi ja lastasi lautaselleen paprikoita ja pataruokaa, jossa oli papuja ja tomaattia.
He asettuivat pitkän pöydän päähän, ruokasalissa oli melkein tyhjää, samassa kyydissä luostariin tullut saksalaisnainen istui yksinään erillisessä pienessä pöydässä.
Ota leipä, nunna sanoi, se on happamatonta, meillä on täällä tapana rukoilla ennen leivän murtamista, sinunkin on hyvä totuttautua siihen tapaan, painat vain pääsi alas, joku kyllä hoitaa rukouksen.
Nunna lausui rukouksen romaniaksi, pojasta se kuulosti samalta kuin se mitä mies kirkolla oli sanonut hänelle. Rukouksen jälkeen poika kysyi naiselta voisko tämä kääntää rukouksen sisällön pojalle, noin suurinpiirtein.
Kaikki päivämme ovat sinun kädessäsi, nunna sanoi, se merkitsee osapuilleen että kaikki mitä meille tapahtuu on tarkoituksellista, jumalan siunaamaa.
Kiitos, poika sanoi, suntio tai joku sellainen kaupungin kirkossa sanoi minulle tuon saman rukouksen kun kysyin kyytiä tänne.
Niinkö, nainen sanoi, en tiedä kuka se olisi voinut olla.
Poika ajatteli ettei nunna varmaankaan juuri käynyt alhaalla kaupungissa.
Tuolla istuu nainen, joka tuli pakettiautossa kanssani, poika sanoi, onko hän nunna?
Ei, pelkkä vierailija, nunna sanoi, luullakseni nainen tekee jotain tutkimusta täällä.
Sali tulvahti täyteen nunnia, jotka pitivät melkoista mekkalaa etsiesssään pöytiä, hakiessaan ruokaa ja vaihtaessaan kuulumisia, pojalle tulivat mieleen laguunin linnut.
Meitä sanotaaan merimetsoiksi, nunna sanoi, huomaat varmaan syyn.
Sitten meteli hiljeni ja rukouksen sanojen sorina kulki pöydästä toiseen. Kun mekkala alkoi uudestaan, poika sanoi,
tulin tänne Moldovan kautta, bussimatkalla ennen Constantaa oli aivan pimeää, meri tuoksui ja mainingit kuuluivat autoon, hiljaisuuden keskeltä alkoi hurja metakka, lintuja, olivatkohan ne merimetsoja?
Kyllä ne olivat, laguunissa elää paljon muitakin lintuja, mutta kalliot ovat täynnä merimetsoja ja bussin hurina kallionleikkauksessa varmasti herätti ne, nainen sanoi.
Jossain elokuvassa nunnia sanottiin pingviineiksi, poika sanoi.
Pingviineiksi, nunna näytti ällistyneeltä, nehän ovat mustavalkoisia ja sukeltavat.
Siinä taisi itseasiassa olla nunnia joilla oli mustavalkoiset vaatteet, en kyllä muista sukelsivatko ne, taisivat ampua, joku nunnista tuli raskaaksi. Anteeksi, poika sanoi.
Älä suotta, se on täysin mahdollista, luullakseni yleisempää kuin sukeltelu kylmissä vesissä, nunna naurahti.
Minun pitäisi käydä toimistollani, luuletko että osaat jo yksin seurata kuvasarjaa ulos asti, nainen kysyi.
Koitetaan, poika sanoi, kiitos ruuasta.
Kiitos seurasta, nainen sanoi, haluaisitko osallistua messuun huomenna, sinun ei tarvitse tehdä sitä kohteliaisuudesta, mutta se voisi olla mielenkiintoista.
Joo, poika sanoi, voinko mä tulla mieluummin iltamessuun.
Haen sinut sinne, nunna sanoi.

Poika piti kättään kevyesti kuvanauhan päällä kävellessään käytäviä, parissa risteyksessä hän joutui hakemaan oikeaa kuvasarjaa, mutta osasi erottaa ruokailuaiheisen kellonsoittoa ja kukkakimppuja kantavia enkeleitä ja piruja kuvaavista.

Auroran asunnolla poika penkoi vielä jonkin aikaa kirjahyllyjä löytämättä oikein mitään, hän ajatteli kirjeitä, muttei saanut mitään käsitystä tapahtumien kulusta syntymään. Poika ravisteli päätään, tuntui kuin korvissa olis vettä ja onki vodkapullon pöydän alta,
onkohan musta tulossa alkoholisti, hän sanoi ääneen.
Pullo oli vajennut puoleen väliin, kun poika päätti mennä nukkumaan.
Hän kiipesi taivaaseen, tikapuiden puolat oli lovettu niin että ne tuntuivat liikkuvan sormien alla, käärmeitä, poika ajatteli, sokeainkirjoitusta näkeville, mies palavissa vaunuissa ohitti hänet, Elias tosin tulee ensin ja asettaa kaiken kohdalleen. Yksi pienoista hiiltyi ja napsahti poikki pojan käden alla, pudotessaan hän tarttui johonkin, se oli kirkontorni, sipulin kärki, poika näki varjonsa maassa, eikä osannut päätellä oliko hän itse piru vai enkeli.
Miksi siivekkäiden pitää kiivetä, poika kysyi ja jäi odottamaan vastausta.

Aamulla hän heräsi koputukseen, olikohan nunna tulossa hakemaan häntä aamiaiselle, siitä ei ollut mitään puhetta. Pojasta tuntui että koko huone haisi viinalta.
Hän avasi oven mutta siellä ei ollut ketään, koputus jatkui. Joku koputti pihaovella. Poika avasi sen.
Kolkuttaja oli nuori mies, hän sanoi jotain romaniaksi ja ojensi kirjeen.
Puhutko englantia, poika kysyi ja kirosi mielessään Charlesia, turha taito, jatkuvastihan täällä saisi olla sanomassa ettei osaa romaniaa.
Mies pudisti päätään ja sanoi jotain.
Poika näytti rahaa, hänellä ei sitä enää paljoa ollutkaan, pitäis lähipäivinä käydä kaupungissa nostamassa loput Auroran perinnöstä.
Mies pudisti päätään ja heilautti kättään, asia taisi olla sillä selvä tai sitten lähetti oli vain todennut etteivät he kuitenkan ymmärtäisi toisiaan.
Kuori oli Rahkoselta ja sen sisässä oli Nellin kirje.

Hei
Olin pitkään vihainen kun veit kuvan, olin luvannut sen Lainalle itselleen, olisithan sä voinut tehdä siitä tarjouksen, olist saanut kuvan paljon halvemmallakin, en saa edes puolessa vuodessa palkkaa sellaista summaa kuin se minkä olit jättänyt. Kuvan täytyi olla sulle tärkeä, ajattelin että Lainan takia, onhan Laina tos kaunis, huomasin sen itsekin heti kun näin sen ekan kerran. Sä kuitenkin sanoit ettei kuva ole näköinen ja ajattelin että suhun vetos se yliluonnollinen, muistatko meidän ekan tapaamisen?

Toljalla oli muuten lomaa vankilasta ja se vietti lomansa Lainan luona, Tolja sanoi että sun isoäitis on Vrykolkien sukua. Oletko tavannut paljon sukulaisia siellä?
Romaniassa on varmaan hienoa ja ties vaikka olisit tavannut jonkun tytönkin.

Mä olen nyt käynyt pari kertaa syömässä yhden miehen kanssa, meillä on mukavaa yhdessä, mutta ei ainakaan vielä mitään sen kummallisempaa. Mä ajattelin että eihän meillä kahdella jäänyt mitään kesken? Tarkoitan että jos susta tuntuu siltä että jäi, niin jäähdyttelen tätä orastavaa suhdetta ja jään odottaan. Kirjoita jos tahdot, jos susta ei kuulu mitään niin se varmaan tarkoittaa ettei mun kannata odotella.
Moikka
Nelli


Ei kovin paha, poika ajatteli, oishan se voinut vaikka syyttää mua varkaudesta. Nelli oli ihan mukava, poika tunsi vähän syyllisyyttä tietäessään ettei vastaisi, mutta ei kai vastaaminen lopulta olisi sen ystävällisempää.

Poika kävi aamiaisella ja jatkoi huoneen tutkimista, hän luki kaikki laatikon kirjeet ja jokin ajatus alkoi kehkeytyä, ikävää että kirjelappuset olivat päiväämättömiä ja kuorettomia, ikäänkuin käteen annettuja. Hän ajatteli että kävisi pyöräilemässä lähiseudulla, huoneesta oli löytynyt käsinpiirretty maastokartta etäisyyksineen kaikkineen, hän huomasi siitä että bussimatkan aamiaispaikkaan, siihen sveitsiläismajaan oli täältä paljon lyhyempi matka kuin alas kaupunkiin, karttaan oli piirretty näköiskuva sveitsiläismajasta ja ylemmäs rinteelle pieni huvimaja ja kiikarinkuva, poika ajatteli että siellä oli varmaan näköalatasanne. Kauemmas korkean vuoren huipulle oli piirretty risukasa, Eagle's Nest.
Hän katsoi kelloa, se oli pysähtynyt. Poika tarkisti ajan kännykästään, kohta oli illallisaika, tulisi pimeää ja hän oli luvannut mennä tänään nunnan kanssa messuun. Päivät tuntuivat kuluvan kuin pehmeä kumi. Ennen kuin huomasikaan niistä oli enää murusia jäljellä.
Kun poika meni illalliselle, suurin osa nunnista oli jo syönyt, hän ei nähnyt naista, Marisaa, missään. tarjolla oli ohuita viipaeita lihaa vihreän kastikkeeen kanssa, jotain kulmikasta perunan näköistä niiden kanssa ja pataruokaa. Poika söi nopeasti, hän ei tiennyt alkaisko messu heti ruokailun jälkeen vai vasta myöhemmin.
poika palsi tottiuneesti huoneistoon ja alkoi odotella, houkutus avata pullo oli suuri, mutta hän ajatteli että joutuisi varmaan istumaan messussa nunnan vieressä.
Nunna tuli parin tunnin päästä, ulkona oli jo aivan pimeää, he kiersivät ulkomuuria tähtien valossa ja menivät sisään muurissa olevasta paksusta ovesta, käytävä kulki alkumatkan muurin sisässä ja oli niin hämärä ettei poika saanut selvää seinän kuvasarjasta, kun käytävä valkeni ja seinät muuttuivat sileämmiksi hän näki että kuvissa oli käveleviä ihmisiä ja eläimiä ja muita olentoja, kaikki matkalla samaan suuntaan kuin nunna ja poika. Käytävä alkoi laskeutua.
Kappeli on maan alla, nunna kuiskasi. Täällä on jo ennen luostarin perustamista ollut laaja verkosto luolia, niissä asui pyhiä erakkoja aina luostarin perustamiseen saakka. Nyt suuri osa käytössä olevista luolista on luostarin alla, kappelit ja meidän pääkirkkomme. Vain viinikellarit ovat ulkopuolella, hedelmätarhan rinteessä. Kappeli johon nyt menemme on nimeltään pyhittäjien kappeli.
Nainen vaikeni, käytävä avautui kapeaksi huoneeksi, jonka molemmilla seinillä oli penkit, huoneen päässä oli kallioon holvattu oviaukko, itse kappeli oli sen takana, amfiteatterimaisesti nousevaan luonnonkallioon oli veistetty kiviset terassit.
Nainen ohjasi pojan ylemmälle terassille,
tämä on vierailijoille, hän kuiskasi, nojaa seinään jos sinua alkaa väsyttää, me olemme kyllä harkinneet penkkejä, mutta taidamme olla hieman vanhanaikaisia.
Poika seisoi terassilla kevyesti seinään nojaten, luolassa oli yllättävän lämmin, sieltä täältä kuului sorinaa, kuiskausten kaikuja. Sitten hiljeni ja kappelin yleisvalaistus sammui, alatasolle alkoi kerääntyä kynttilöitä, liekit huojuivat kantajien liikkuessa ja valo värisi. Luolan lattia oli täynnä kynttilänvaloa kun laulu alkoi, osa äänistä oli hyvin matalia, miltei epäinhimillisiä ja toiset taas korkeita ja heleitä, ne vuorottelivat ja menivät limittäin, välillä äänet soivat samanaikaisesti yhteen kuin orkesteri ja toisinaan yltyivät kilpailemaan voimasta toistensa kanssa, pojasta tuntui hetkittäin siltä että hän ymmärsi, mitä lauluissa sanottiin, äänten vaihtelut ja puhelaulun kulku toivat hänen mieleensä jotain, minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa, silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu, ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut. Kohta oli tuttu jostain muualta, poika ei muistanut mistä, hän mietti oliko väsynyt ja nojasi selkänsä tukevammin seinään. Kirkas laulu alkoi nousta ylös kohti luolan kattoa ja matalat kurkkuäänet kiersivät pulssin rytmissä sen ympärillä.
Nunna tuli hakemaan pojan terassilta.
Hsst, älä sano mitään hän kuiskasi, kun poika avasi suunsa.
Poika olisi tahtonut kysyä loppuiko messu, mutta vaikeni käskettäessä.

nanowrimo 2007

Poika havahtui puheeseen, se tuntui tulevan kuin seinän takaa ja seinän tällä puolen puuskutti joku iso kone tai eläin.
Lisää löylyä. Eläs hötkyile, hikoilu ei ole vielä alkanut. Viinaa sitten, mihin se suppilo joutui? Kymmenen, ykstoista, kakstoista, nyt vettä kiukaalle. Täällä tulee kuuma. Sanos muuta, ei ois kannattanu, oli mitä sukua hyvänsä. Joo ei ollu vielä metsäneläjäks. Meinaakko että joskus olis?. On siinä vähän semmosta näköö. Eihän tuo kuollu kumminkaan. En nyt olis kuolemaan päästänyt. Etkö?
Pojan päässä tuntui viileältä ja kirkkaaalta, iso kone oli vaimentunut, ehkä viety pois, hän ajelehti. ääniä eie enää kuulunut, poika ajatteli ja huomasi ettei tiennyt mitä, sitten seinä repesi ja tulivat kuumuus, kitkerä maku ja polte kurkussa. poika avasi silmänsä, silmämunia pisteli, näytti sumealta, sihahduksia, vesi kuumille kiville, ja vesihöyryä, hän oli saunassa. Pojan koko kehoa alkoi pistellä ja kihelmoidä, niinkuin hän olisi kauttaaltaan puutunut. Hän yritti nousta.
Älä, hahmo vieressä kiljahti.
Poika romahti lauteilta mutta Pyry sai hänet kiinni ja laski lattialle, alhaalla oli paljon viileämpää.
Älä yritä liikkua vielä, me juotetaan sulle ensin tää pullo loppuun, Pekko sanoi,
avaa suu.
Poika yritti, mutta suu tuntui olevan täynnä neuloja, eivätkä leuat totelleet käskyä.
Ei tuu mitään, Pyry sanoi, anna se suppilo.
Poika nieli polttavaa nestettä, hän tunsi poltteen koko matkan suusta vatsaan, joka tuntui täyttyvän halkeamispisteeseen asti.
Kihelmöinti vaimeni vähitellen ja poika alkoi tulla humalaan, suu aukesi ja hän alkoi laulaa, se oli jonkun elokuvan teema, kyse oli pikkurahasta, sitten poika vihelsi, ääni resonoi kallon luissa ja poikaa alkoi naurattaa hillittömästi, pikkumiehet tanssivat hänen ympärillään, rakennettu, joulu on jo ovella, takaovella, poika ajatteli, nyt on tammikuu, mies nousi maan pintaan niin että multa pöllysi, nainen sai tuhkaa kasvoileen, hopeanharmaa kuin tiikerisusi, kukkuloita peitti tiheä kuusiturkki, ne ojentelivat jäseniään kuun paisteessa, pienet miehet tallasivat laakson kymmeniä polkuja lyhdyt käsissään, siitä tuli tähtikuvio ja ikkunan takana nainen makasi pianon päällä kirsikkatomaatit nännien tilalla. Poika humpsahti pimeään, kellarissa odottaa joku, hän muisti, poika ei ollut aiemmin huomannut että Rahkonen oli mieheksi pukeutunut harakka.
Seuraavana aamuna pojalla oli kraoula, hän makasi hiljaa voihkien saunan eteisessäa kun Pyry ja Pekko tulivat sisään.
Liikuta jäsenisä, Pyry sanoi.
Poika teki työtä käskettyä, jalat tuntuivat vielä vähän puutuneilta.
Vasenta kättä, Pekko käski.
Poika heilutteli vasenta kättään ja huomasi ettei se liikkunut, hän tunsi kyllä liikkeen, mutta näki kätensä roikkuvan rentona.
Tartu sillä johonkin, Pekko sanoi.
Poika kurkotti seinällä roikkuvaa vastaa ja otti sen käteensä, vasta putosi lattialle, käsi ei liikkunut.
Juu, kyllä se siitä, ainakin sä saat sen jo ajateltua liikkeelle, Pekko sanoi, se voi vaan ottaa aikansa.
Hiero siihen tätä, Pyry ojensi pientä purkkia.
Poika oli ottamassa purkin, kun Pyry veti kätensä pois.
Oikealla kädellä, hän sanoi.
Poika vaihtoi kättä ja kaapi sormella purkin pohjalta tervanhajuista mustaa töhnää, hän yritti levittää sitä vasempaan käteensä mutta veltto käsi luisti alta, lopulta Pyry piti kättä ranteesta penkin päällä ja poika hinkkasi ainetta kämmeneen.
Me tutiin vähän einettä Myllyntalolta sulle, kun nukuit aamiasen yli, ei sen puoleen hyvin oot toipunu, Pekko sanoi.
Toipunut mistä, poika ajatteli, viinan juonnistako? Hän ei kuitenkaan kysynyt.
Syötyäs sun täytys lähtee, Pyry sanoi, pystytkö ajamaan yhellä kädellä?
Poika ei ollut varma.
Eiköhän se onnistu, Pekko sanoi, mä luulen että sä voit sillä toisellakin ohjata kun et ajattele koko asiaa.
Miehillä tuntui olevan kova kiire saada hänet pois, poika oli vähän loukkaantunut.
Mä voin maksaa juomani viinat, hän sanoi.
Pyry huitaisi kädellään.
Eihän mekään niistä makseta, hän sanoi.
Tuut sitten taas käymään, aikanas, hän jatkoi vielä.
Miehet saattoivat pojan myllysillalle asti. Lumi oli sulanut sillalta, se oli nyt liukas ja iljanteinen, poika talutti pyörän yli.
Ajat isomman tien varteen ja kattelet ympärilles, siinä on jossain se linja-autopysäkki ja kyllä se autokin tulee sieltä jonkun ajan päästä, Pekko sanoi ja antoi pojalle vielä kuuman säilyketölkin, herneitä 500 grammaa, luki purkin kyljessä, se oli täynnä kuorimattomia perunoita.
Pitävät lämpösenä, ja niitä voi syödä sitä mukaa kun alkaa hiukoa, Pekko sanoi.

Päästyään lähimpään kaupunkiin poika soitti Rahkoselle, viisumi oli tullut ja Rahkonen lupasi lähettää sen seuraavan bussin mukana.
Illansuussa poika astui junaan.


Bussi lähti Pietarista sunnuntaiaamuna. Kuljettaja auttoi poikaa kampeamaan pyörän sisään, se köytettiin bussin takaosaan, vessan oven viereen. Kuski tarkkaili näkymää hetken ja siirsi Out of order lapun vessan ovesta pyörän tankoon roikkumaan.
Suurin osa muista matkustajista oli vanhoja mummoja lukuisine nyytteineen, juuri ennnen lähtöä bussiin kiipesi hiukan sirkuspellen näköinen punatukkainen nuorimies.
Oh, damn, punapää sanoi kun rinkan remmi juuttui pojan penkin käsinojaan.
Odota mä nostan, poika sanoi englanniksi, ja nosti painavaa rinkkaa sen verran että tulokas pääsi jatkamaan matkaa taaemmas.
Kiitos, punapää sanoi.
Kuljettaja poistui autosta, poika katsoi bussin kelloa, 7:30 lähtöaika. Nuhruisesta ikkunasta näki että kuski meni läheiselle kioskille, kumartui luukulle ja jäi siihen nojailemaan, hetken päästä mies sai jotain käteensä, näytti kaalipiirakalta, ja jäi kiireettömästi syömään sitä. Poika tajusi että hänellä oli hirveä nälkä, kuski söi edelleen piirakkaansa kaikessa rauhassa, nyt toiseen käteen oli ilmestynyt tiivistemaitopurkki. Poika rynni ulos autosta ja kaiveli matkalla taskujaan. Bussin ovella hän huomasi punapään tulleen perässään.
Jotain syötävää, punapää sanoi englanniksi ja virnisti, ilme sai hänet näyttämään petomaiselta, punapäällä oli paksut punaiset huulet ja isot, hyvin valkoiset hampaat.
Kyllä, poika sanoi, tajusin vasta että mulla on nälkä, eikä tässä tiedä koska osuu seuraava ruokapaikka matkan varrelle.
Seuraava on Otaci, se on vielä ihan ok paikka, tätä vauhtia siellä ei kyllä pysähdytä kuin ottaan ja jättään väkeä, mutta lähempänä Moldovaa alkaa olla Transnistrialaisia rosvosakkeja, jos huonosti käy ne vie koko matkakassan.
Kuljettaja hymyili, kun he tulivat kioskille.
Kapustapiruski, poika sanoi ja näytti kahdeksaa sormea.
Myyjä näytti järkyttyneeltä, mutta laittoi piiraat pussiin.
pahus, sinä veit ne kaikki, punapää sanoi, minulle jäi pelkkiä rahkapiirakoita.
Ota samanverran niin pannaan puoliksi, poika sanoi.
He tasasivat piirakat ja lähtivät bussille yhtämatkaa kuljettajan kanssa.
Sinä et ole venäläinen, punapää sanoi.
En, mä olen suomalainen, poika vastasi.
Ja menossa Moldovaan, punapää kysyi.
Oikeestaan Romaniaan, tai siis Romanian puoleiseen Moldovaan, Neamtsiin.
Tää oli vaan halvin reitti, eikä mulla ole kiirettä, poika selitti.
Oho todellako, minäkin olen menossa sinne, mutta aion kyllä olla Moldovan tasavallassakin jonkin aikaa.
Mitä sinä Romaniassa, punapää kysyi.
Mun isoäiti asui siellä ja se on nyt kuollut, täytyy käydä katsomassa sen tavarat läpi, poika sanoi. Entäs sä?
Oikeastaan olen opintomatkalla, olen kiinnostunut vampyyreistä. Neamtsista pitäisi kirjatietojen perusteella löytyä yksi edustava kappale ja Moldovassa on tietysti kattava juttuperinne, pulmana on löytää sopivat jututettavat. Minä puhun Romaniaa jollain lailla, mutta Moldovan murre on kuulemani mukaan erilainen.
Aha, poika sanoi, jotain draculajuttuja vai?
Vlad Tepes ei ollut vampyyri, punapää sanoi vähän luennoivaan tyyliin, minä olen kiinnostunut historiasta, kirkonkirjoista, kyläarkistoista, yleensä ottaen todennetuista tapauksista, voisi sanoa vampirismin arkipäivästä.
Varmaan mielenkiintosta puuhaa, poika sanoi.
No ei oikeastaan, punapää vastasi, homeisten tekstien selailua ja dementikkojen jututtamista, mutta onhan siinä hetkensä.
Bussi lähti vihdoin liikkeelle.
Arvaa miksi alunperin kiinnostuin vampyyreistä, punapää kysyi.
En, poika sanoi, tai kai ne on monista kiinnostavia, niistähän on paljon elokuvia ja kaikkee.
Eivät minua elokuvien vampyyrit kiinnosta, punapää sanoi.
Tiedätkö miltä perinteinen vampyyri näytti, hän kysyi.
Poika pudisti päätään, vaikka oli hänellä käsitys terävistä kulmahampaista.
Kaikkein kuuluisin vampyyrimuoto on transylvanialainen vampyyri, punapää sanoi, se on punatukkainen, ristihuulinen ja kalpea. Sillä on yhteenkasvaneet kulmakarvat, raudanhajuinen hengitys, karvaiset kämmenet, terävät kynnet ja kulmahampaat, täyteläiset, punaiset huulet ja kiiluvat silmät, joissa on tuijottava katse.
Poika alkoi nauraa,
no jo on, mutta ei sulla ole ristihuulta.
Ei enää, punapää sanoi, kiitos nykyaikaisen lääketieteen, arpi näkyy kyllä ylähuulen päällä, jos tarkasti katsoo.
Entäs noi pisamat, poika kysyi.
No ihan kaikki ei voi täsmätä, punapää sanoi, joskin lähes kaikilla punatukkaisilla niitä kyllä on.
Jotenkin se hatara mielikuva mikä mulla oli vampyyreistä, poikkee tosta transylvanialaisen vampyyrin kuvauksesta aika lailla, poika sanoi.
Ne on ne pahuksen elokuvavampyyrit pilanneet kaiken, useimmat niistä onkin enemmän, sanotaan nyt vaikka sinun näköisiäsi kuin perinteisen vampyyrin.
Ai, poika sanoi, kuinka niin mun näköisiä.
No tummia ja riutuneen romanttisia, nälkää näkevän valakialaisen perikuvia, moldaavithan ovat vaaleampia ja heidän joukostaan löytyy punatukkaisiakin.
Mitä ne valakialaiset on, poika kysyi.
Varsinaisia romanialaisia, muinaisten roomalaisten mahdollisia jälkeläisiä.
Ja moldovalaiset Romaniassakin on sitten jotenkin eri juttu vai, poika kysyi.
Kyllä, koko Moldova on oma kielellisesti yhtenäinen alueensa valtakunnan rajasta huolimatta, Neamtsin luostarikin on molemmin puolin rajaa, vanha Romanian tirgu Neamtsissa ja uusi Moldovassa.
Tosta mä kuulinkin radiosta, poika sanoi, mun isoäiti asu siellä, vanhassa Neamtsissa Oliko hän nunna, punapää kysyi.
Ei, maallikkoasukas.
Sääli, minä tarvitsisin suhteita Tirgu Neamtsiin.
Ja isoäiti nyt on jokatapauksessa kuollut, poika sanoi, mä taidan nukkua vähän aikaa, kun ei tässä näytä kummosia maisemiakaan olevan.
Kaalipeltoja, punapää sanoi, ehkä minäkin yritän torkahtaa.
Punapää palasi rinkkansa luokse pari riviä taaempaan penkkiin ja poika katseli ohivilistäviä vähälumisia peltoja kunnes hänen silmänsä painuivat kiinni.

Unessa poika käveli kaalipellolla, kaalinkerät aukenivat ja niistä kurkisteli kasvoja, isä ja setä, isoäiti, jonka poika heti tunnisti ja isoisä, poika tiesi että seuraavassa rivissä olisi äiti. Kaalipelto oli pitkä ja pellon päässä mennä huiski nainen viikate kädessä ja säkki olallaan, keräsi varmaan kaaleja. Hän tajusi että nainen oli Aikku. Poika yritti huitoa Aikkua poispäin, kaalipelto oli täynnä kasvavia sukulaisia, eikä poika ollut ennättänyt tutustua heistä keneenkään. Kädet ja jalat eivät suostuneet liikkumaan, poika koitti huutaa muttei saanut suutaan auki ja nainen lähestyi koko ajan hitaasti, kumartuen aina välillä noukkimaan kaalinpäitä säkkiinsä.

Kun poika heräsi pellot olivat vaihtuneet taajamaksi. kerrostaloista oli lohjennut paloja ja hatarannäköisiltä parvekkeilta roikkui ja pursuili kaikenlaista tavaraa paistinpannuista soutuveneisiin. Talojen seinät oli muurattiu valkoisista tiilistä, tiiliä ei oltu ladottu lomittain vaan suoraan päälletysten, poika ajatteli legoja, ainakaan niistä ei samalla tekniikalla saanut aikaan kestäviä rakenteita. Korttelien väleissä ja tien yli kulki paksuja hopeafoliolla päällystettyjä putkia, folio oli paikoin revennyt ja sen alta näkyi tummunutta, repaleista lasivillaa. Vähän taajaman jälkeen bussi pysähtyi ja yksi mummoista jäi pois, lähistöllä oli harvakseltaan harmaita ja sinisiä puutaloja, joissain niistä oli kauniita koristeleikkauksia päädyissä, toisia oli jatkettu kirjaviksi maalatuilla aaltopeltiseinillä ja yhden, melko hyväkuntoisen turkoosinsiniseksi maalatun talon pihasta kurkisti lehmä. Kuljettajakin nousi autosta ja jäi tien viereen seisoskelemaan.
Kauempaa lähestyi nuori nainen lapsi sylissään, hän harppasi ojan yli ja antoi kuskille paketin. He puhuivat keskenään jonkin aikaa ja sitten kuljettaja palasi autoon ja matka jatkui.
Punapääkin tuntui heränneen ja teki taas tuttavuutta.
Se oli Novazibkov, hän sanoi viitaten ulos.
Unohdin aiemmin esitellä itseni, olen Charles Sandman.
Mä oon Aleksis, poika sanoi, mutta mua sanotaan yleensä vaan pojaks.
Boy Finnegan, Charles naurahti.
Vaikka, poika sanoi.
Ankean näköisiä nuo kaasuputket, Charles osoitti tien yli kulkevia putkia, mutta käytännöllinen lämmitysmuoto.
Jaa, ne on niitä, poika sanoi, meillä Suomessa ne taidetaan kaivaa maan alle.
Meilläpäin ei juurikaan maalämpöä käytetä ja se vähä mitä on tulee muistaakseni Suomesta, ainakin laitteisto on suomalaista.
Sähän olet englantilainen, poika kysyi.
En, Charles vastasi, skotti.
Oletko muuten kuullut suomalaisia vampyyritarinoita, Charles kysyi.
En muistaakseni, ei meillä taida oikein olla vampyyreitä, enempi kummituksia ja mitä ne nyt on, huonosti haudattuja, levottomia vainajia, niistä oli joskus koulussa puhetta.
Perinteinen vampyyri saattaa hyvinkin vastata levotonta vainajaa, minäpä kerron sinulle Paja Tomicista, Charles sanoi.
Tomic oli serbialainen talonpoika, kaiketi epämiellyttävän oloinen mies jo eläessään. Kuolemansa jälkeen hän kävi säännöllisesti naiskentelemassa vaimoaan tämän vastusteluista piittaamatta, leski valitti lopulta asiasta jo aikuisille pojilleen. Kun piinaa ei millään muulla keinoin saatu loppumaan Tomicin lesken pojat kutsuivat kylänvanhimmat neuvonpitoon ja saivatkin nämä uskomaan että Paja Tomicista oli tullut vampyyri. Ja kylänvanhimmat olivat väkeä joka tiesi miten vampyyrien kanssa toimitaan.
Hakuilla ja lapioilla varustautuneista talonpojista kerättiin iskuryhmä, joka lähti päiväseltään kohti hautausmaata. Jotkut kantoivat puita rovioon, ja yksi talonpojista oli teroittanut orapihlajaseipään.
Koko talonpoikaisjoukko saapui Tomicin poikien johdolla hautausmaalle. Ruumis kaivettiin ylös haudastaan, seivästetettiin ja heitettiin rovioon. Kun koko ruumis oli palanut, miehet ripottelivat tuhkan ympäriinsä ja heittivät jäljelle jääneet hiiltyneet luut takaisin hautaan.
Mahtokohan se raukka olla oikeesti ollenkaan kuollut, poika kysyi.
Kyllä Paja Tomic oli kuolleeksi todettu ennen hautausta, ja jos kyse olisi ollut valekuolemasta ei luulisi miehen palanneen takaisin hautaansa seksipuuhien jälkeen, Charles sanoi.
Poikaa nauratti,
no aika kesy vampyyri se kumminkin oli, ei mitään pureskelua.
Kylänvanhimmat taisivat olettaa että se vaihe oli vasta tulossa, Charles sanoi, toisaalta balkanin vampyyrit eivät muutenkaan välttämättä olleet mitään varsinaisia verenimijöitä, he saattoivat aiheuttaa onnettomuutta ja kuolemantapauksia pelkästään sormella osoittamalla tai oveen koputtamalla.
Uskotko sä noihin vampyyrijuttuihin, poika kysyi.
Mitenkähän sen nyt sanoisi. Uskotko sinä joulupukkiin, Charles kysyi.
Kyllä mä uskon, poika vastasi hymyillen. Lumisadepallo oli repun taskussa, poika oli ensin ajatellut laittaa sen nahkaputkiloon, mutta painavana se olisi voinut tehdä vahinkoa Lainan kuvalle ja muille papereille.
Todellako, Charles sanoi, mutta joulupukki taitaakin olla suomalainen?
Nähtävästi, poika sanoi, siihen käsitykseen mä oon ainakin jäänyt.
Ehkä esimerkkini oli huono, mutta sanoisitko että uskot joulupukkiin yleensä vai tietyssä mielessä, Charles tarkensi.
Tietyssä mielessä, poika vastasi, en kai mä nyt mihinkään lentäviin poroihin ja valkopartaukkeliin sinänsä usko.
Meillä ne ovat sikoja, Charles sanoi.
Mitkä, Poika kysyi.
Ne lentävät, Charles vastasi virnuillen.
Ai sikavaljakko, poika sanoi, meillä siat syödään jouluna.
Niin, minä uskon vampyyreihin ehkä hieman samalla tapaa kuin sinä joulupukkiin, Charles sanoi.
Ootko sä tavannu vampyyrin, poika kysyi.
En, Charles sanoi, mutta ainahan sitä voi toivoa.
Maisema bussin ulkopuolella alkoi pimetä.
Parin tunnin kuluttua olemme Ukrainassa, Charles sanoi. Transnistrian raja ylitetään luultavasti vasta aamulla.
Sielläkö niitä rosvoja oli, poika kysyi.
Rajarosvoja, Charles sanoi, maa on yksipuolisesti irtautunut Moldovasta ja pyrkii nyt sisällissodan jälkeen terrorisoimaan kaikkea Moldovaan liittyvää.
Täähän on kuitenkin vakituinen linja, kaipa koko bussiliikenne ois lopetettu, jos se olis vaarallista, poika sanoi.
Niin, en minäkään usko että meitä mikään ryöstöä pahempi voi odottaa, enkä itse tapaa kuljettaa mukanani kuin pikkurahoja.
Ei mullakaan pahemmin rahaa ole, muutamia itelle arvokkaita tavaroita kyllä ja polkupyörä.
Tuo rikkinäinenkö, Charles kysyi.
Kuljettaja siirsi ton lapun siihen vessan ovesta, poika sanoi, hyvin pyörä toimii vaikka onkin vähän kuranen, poika sanoi.
Näppärää, Charles sanoi.
Mitä luulet, voiko ne rajarosvot olla kiinnostuneita henkilökohtasista tavaroista, poika kysyi.
Enpä usko, raha niitä kiinnostaa, taide, antiikki, ehkä elektroniikka, periaatteessahan kysymys on kuitenkin tullista.
Mulla on mukana piirros, niinkun tyttöystävän kuva, poika sanoi, ei kai ne sitä veis?
Poika avasi nahkaputkilon ja veti Lainan kuvan varovasti esiin.
Onko tuossa sinun tyttöystäväsi, Charles kysyi epäuskoisena, näyttää Leonardon piirtämältä enkelinpäältä. Hän yritti koskettaa kuvan pintaa, mutta poika vetäisi sen kauemmaksi.
Näyttää siltä kuin kuva olisi painunut paperin sisään, hyvin vanhoille piirroksille käy joskus niin, Charles sanoi.
Sille sattu vesivahinko, poika sanoi, kääri kuvan rullalle ja työnsi takaisin putkeen.
Saattaa olla että piirrokseesi olisi syytä ripustaa jonkinlainen kyltti, tai kiinnittää kulmaan tarra jossa lukee arvoton jäljennös, Charles sanoi.
Saanko muuten olla utelias, mikä kättäsi vaivaa, hän kysyi.
Ai sitä, se on vaan tunnoton, poika sanoi, tuli nautittua runsaasti alkoholia ulkosalla, käsi joko paleltui tai puutui, mutta mulle sanottiin että se palautuu pikkuhiljaa, kaipa siitä on vaan hermot vähän eksyksissä. Aluksi en pystynyt liikuttamaan edes sormia, nyt tuottaa vaikeuksia enää tarttuminen ja käden nosto.
Ulkona oli aivan pimeää, vain siellä täällä vilahteli valokeskittymiä, kyliä ja huoltoasemia, bussin vessa oli lakannut vetämästä ja takaosassa haisi virtsa, Charles siirtyi rinkkoineen pojan eteen istumaan, siinä olleen mummon jäätyä pois kyydistä. Bussi pysähteli aina silloin tällöin jättämään mummoja kyydistä, useimmiten kylien kohdalla, mutta jokunen jäi pimeään pellonreunaan ja yksi erityisesti tavaran raskauttama vanhus keskelle metsää.
Seuraavan valorykelmän lähestyessä kuski huikkasi englanniksi,
tauko.
Koko bussi tyhjeni pieneen tien molemmin puolin rakennettuun kylään, kuljettaja käveli magasinrakennuksen avonaisesta ovesta sisään ja muut matkustajat seurasivat perässä. Jäljellä olevat kaksi mummoa katosivat eteisestä sivusuuntaan, mutta poika ja Charles seurasivat kuljettajaa sisälle kauppaan. Kaikki myytävä oli tiskin takana ja kuski vietti pitkän tovin osoittelemassa tavaroita ja ärjymässä myyjälle kädenliikkein tehostetulla kurkkuäänellä. Kun kuljettaja viimein sai täyden muovikassin käteensä ja häipyi eteiseen, pojat olivat päättäneet ostaa yhteiset eväät, savujuustoa, ruskeakuorinen leipä, mikä tuo on, ei aavistustakaan, otetaan se, jotain porkkanasalaatin näköistä, jota ojentaessaan myyjä lipoi huuliaan ja taputti sitten mahaansa, muutama tölkki olutta ja sokerivedellä kuorrutettu kuivakakku.
Poika mietti uskaltautuisko etsimään vessaa, hän oletti että se löytyisi eteisen nurkasta lähtevän pimeän käytävän varrelta. Kun hän hapuili käytävän reunoja, syllin tömähti vodkalta tuoksuva mummo, poika pyysi anteeksi ja väisti minkä kykeni. Käytävän päässä ovi aukeni kapakkaan, kuski istui jo pikkupöydässä toisen mummoista kanssa, molemmilla oli lasi kirkasta edessään. Poika palasi takaisin eteiseen ja meini ulos, missä charles odotti kärsimättömän näköisenä.
Pidätkö kassia, käyn tuolla nurkan takana, hän sanoi. poikakin tyytyi menenmään vuorollaan nurkan taakse. Bussi pysi lukittuna, joten hekin siirtyivät kapakan puolelle.
Charles pyysi olutta, pivo.
Njet, vodku, viiksekäs mies baaritiskillä sanoi.
He ottivat molemmat vodkalasilliset ja istuvat toiseen pöydistä. Kapakan perällä oli vielä pitkä penkki jossa nuokkui eriasteisesti humaltuneita miehiä, paikallisia, poika oletti.
Toinenkin mummo palasi takaisn ja kuljettaja teki käsimerkkejä, jotka poika tulkitsi kehoitukseksi yhdistää pöydät, he vetivät pöydän ja tuolit kiinni toiseen pöytään, mummot hakivat lisää juotavaa ja tulivat takaisn pöytään kahden pienen tarjottimen kanssa, molemmat olivat vieri viereen täynnä vodkalaseja, poika mietti eikö samantien olisi kannattanut ostaa koko pullo, mutta ehkä täällä ei myyty pulloittain.
Kuski selitti jotain ja Charles tulkkasi vaikkei tainnutkaan ymmärtää kuin sanan sieltä toisen täältä, poika käsitti melkein yhtä paljon tulkkaamattakin, Ukrainan raja olisi hidas, hyvä hankkiutua humalaan sitä ennen, saisi paremmin nukuttua kylmässä ja epämukavassa bussissa, jos poika käsitti oikein bussia ei saanut pitää käynnissä tullauksen aikana.
Vodkalasilliset vähenivät ja mummot alkoivat torkahdella, se johon poika oli törmännyt käytävässä nojasi otsaansa pöytään, toinen sulki välillä silmänsä ja näytti ottavan pienet unet ryhdin herpaantumatta. Kuljettaja selitti laveasti jotain, kukaan ei kuunnellut eikä poika ainakaan olisi ymmärtänytkään.
Ukrainassakin on ollut melko kuuluisa vampyyritapaus, Charles aloitti kuljettajan tauottua yksinpuhelunsa.
Porfirij Iltshuk oli eläessään hyvä mies ja kunnon kristitty, mutta kuoltuaan tapaturmaisesti hän muuttui vampyyriksi. Siinä pienessä Ukrainan ja Puolan välisen rajaseudun kylässä, jossa Porfirij oli asunut, kymmenet kyläläiset heräsivät keskellä yötä kuristavaan tunteeseen ja näkivät Porfirijin kumartuneen ylleen kasvot punakoina. Uhreista yksikään ei kuollut, mutta monien kaulaan jäi pahat mustelmat Porfirijin karvaisista käsistä, joku oli jopa saanut nyhdettyä muutaman karvan muistoksi kokemuksestaan, Charles kertoi englannin, mimiikan ja venäjän sekoituksella.
Kun sitten alkoi kiertää huhu että Porfirij kulkii öisin lypsämässä lehmistä verta ja siksi näitä eläimiä sairastui ja kuoli ennenkuulumattomalla tavalla, kyläläisten mitta alkoi tulla täyteen, Porfirijin hauta avattiin ja sieltä mies tuijotti terveen punakkana ja paksuposkisena, hänen käsissään oli verta. Yksi kyläläisistä katkaisi Porfirijin kaulan ja kun hän oli siirtämässä päätä arkun jalkopäähän ruumiin polvien väliin, pää avasi suunsa ja alkoi nauraa, siihenhän on olemassa aivan luonnollinen selitys, mutta muitakin mahdollisuuksia toki löytyy. Hämmästyttävää tässä tapauksessa on että Porfirij tunnettiin eläessään mukavana miehenä, yleensä vampyyrit ovat olleet jo eläessään jollain tapaa yhteisönsä silmätikkuja.
Pojan mielestä Charles eläytyi mainiosti kaulan katkaisu- ja nauramiskohtaan, varsinkin se kun hän nousi ylös, kääntyi selin, työnsi päänsä polviensa välistä esiin ja puhkesi mielipuoliseen nauruun oli niin vaikuttava esitys, että penkillä huojuvat paikallisetkin virkistyivät taputtamaan käsiään.
Baarimikko halusi tarjota ilmaista juomaa verrattomalle hauskuuttajalle ja hänen seuralaisilleen, poika alkoi epäillä etteivät he pääsisi Ukrainan rajalle ennen aamua, jos sittenkään. aika pian kuljettaja kuitenkin taputti käsiään yhteen ja horjui ulos, mummot havahtuivat ja keräsivät ruokakassinsa ja poika ja Charles, jota paikalliset eivät olisi tahtoneet päästä lainkaan lähtemään, seurasivat perästä. Bussilla poika tajusi jättäneensä heidän ruokakassinsa kapakkaan, moment, hän sanoi kuskille ja juoksi takaisin, kapakasta kuului meteliä ja oven avattuaan poika näki baarimikon ja paikallisten pyllistelevän pää jalkojen välissä karmeasti hohotellen. Hän otti nopeasti kassinsa pöydän alta ja palasi takaisin bussille.

Horjuvasta askelluksesta huolimatta kuljettaja piteli rattia vakaasti ja tunnin laskuhumalaisen matkan jälkeen he olivat Ukrainan rajalla, kuljettaja häipyi jonnekin ja matkustajat jäivät torkkumaan autoon. Nauru kiersi pojan päässä kun hän kääntyili unen ja valveen rajamailla. lopulta poika heräsi siihen että hänen hampaansa kalisivat, bussissa oli varmasti pakkasta, poika kaivoi makuupussin repustaan ja yritti kietoa sitä ympärilleen, mutta tärinä ei lakannut.
Tsai, huutelivat etupenkin mummot,
ja Charles nykäisi poikaa,
mennään ottamaan teetä, se lämmittää.
Joko bussin varustukseen kuului tai sitten mummoilla oli ollut pakaaseissaan valtava vedenkeitin, joka puhkui kuumaa ja kosteaa ilmaa bussin etuosaan, poika lämmitteli hetken käsiään masiinan kyljessä ja otti sitten tarjotun teekupin, kupin kyljessä oli kuva kissasta joka uhkaili puuhun kiivennyttä karhua. Mummoilla oli keittimen kannen alla piirakoita lämpiämässä ja he tarjoilivat niitä teen kanssa. Piirakoissa oli täytteenä väkevän makuista hienoksi hakattua lihaa ja riisiä.
Hyvää, poika sanoi ja otti tarjotun toisen piirakan.
Poika ja Charles siirtyivät edemmäs istumaan päästäkseen keittimen lämpöön ja alkoivat taas torkkua.
Pojan unessa maisema vääristyi, se alkoi kupruilla ja taivaaseen ilmestyi tyhjiä reikiä, perspektiivi katosi kokonaan ja palasi äärimmilleen venyneenä, poika heräsi, oli jo valoisaa ja hänellä oli niin hirveät vatsanväänteet ettei auttanut kuin syöksyä ulos bussista ja kiskaista housut alas. Taskussa oli onneksi pari nenäliinaa. Päätään puisteleva tullimies tuli pojan viereen seisomaan, otti lehden povitaskustaan ja avasi sen läjän päälle.
A vot, mies sanoi ja tallasi lehden päälle, sitten hän tarttui poikaa käsivarresta ja ohjasi tämän sisään rakennukseen ja pienestä sivuovesta siistiin länsimaiseen vessaan, jossa oli käsisuihku ja posliinipönttö, lavuaarin reunalla oli jopa pala ruskeaa saippuaa. Poika siisti itsensä parhaan kykynsä mukaan ja pesi kasvonsakin kun kerran tilaisuus oli, vesi oli ruskeaa ja haisi suolta, mutta ei mitenkään epämiellyttävällä tavalla.
poika olisi kiittänyt tullimiestä, mutta rakennus näytti täysin autiolta hänen tullessaan vessasta, joten poika palasi bussille. Molemmat mummot nukkuivat vielä, mutta Charles oli hereillä.
Karhunliha voi yllättää tottumattoman, hän sanoi virnistäen.
Karhua, poika melkein huusi, karhun syöminen tuntui ajatuksena melkein samalta kuin ihmissyönti. Hän tuli ajatelleeksi Antenni Koskista ja Rantahuvilaa ja toivoi hetken olevansa siellä, koko matka saisi olla pelkkää unta.
Täällä ovat vanhat tavat kunniassaan,karhu kaadetaan syksyllä kun se on pulskassa kunnossa, liha kuivataan ja sitä syödään koko talvi, Charles sanoi.
Kuljettaja tuli takaisin bussiin pojalle tuttu tullimies vanavedessään, passit ja viisumit mies sanoi venäjäksi ja englanniksi.
Pojan kohdalle päästyään tullimies teki kummallisen pikku käsimerkin ja hymyili kuin salaliittolainen, bussin perällä hän yökkäili virtsanhajulle ja huuteli hetken aikaa jotain kuljettajalle, molemmat naureskelivat.
Taitaa muistuttaa kuskia velvollisuuksistaan, Charles sanoi.
Sitten tullimies osoitti pyörää ja alkoi pajattaa nopeasti, kuljettaja marssi bussin perälle, tökki pyörään ripustettua kylttiä sormellaan ja huusi takaisin, lopulta miehet vetivät kädet lippaan ja hyvästelivät toisensa lämpimästi.
Bussi jatkoi matkaa, rajavyöhykkeen loputtua kuljettaja pysäytti auton taas ja kävi antamassa paperilapun kopissa istuvalle naiselle, nainen leimasi lapun ja matka jatkui taas.
Nyt aletaan olla ajallisesti voiton puolella matkaa, Charles sanoi, saa nähdä kuinka käy Transnistrian rajan kanssa.

Ensimmäisessä pysähdyspaikassa Ukrainan puolella molemmat mummot jäivät kyydistä pois, mummot taputtelivat kuljettajaa polvelle, sitten he tulivat ja suutelivat pojalta ja Charlesilta posket märiksi, ryhdikkäämpi mummoista antoi pojalle silmää iskien pussillisen piirakoita, näyttivät samoilta kuin edellisyön karhunlihapiiraat. Lopulta mummot keräsivät kantamuksensa ja vyöryivät ulos toivotuksia ja mahdollisesti myös varoituksia huudellen.
Pakkaspäivä kirkastui ja bussi paahtoi Ukrainan halki, pojan mielestä koko maa näytti isolta rakennustyömaalta, betonisaia neuvostokolosseja, yhä ylöspäin nousevaa lasia ja terästä, purkutaloja, rakennustelineitä ja siellä täällä oikea palatsi harmaan pölyn peittämän sekamelskan keskellä. Bussi ajoi piirteettömän kaupungin läpi, korkean tornitalon ikkunatonta päätyseinää peitti mainos, jossa nainen puhalsi voikukanhahtuvia kolmimetrinen vahvasti punattu suu supussa. Liikennevalojen jälkeen kaupunki loppui kuin seinään leikaten, bussi täristi kuoppaista tietä muhkuraisten peltojen keskellä. Poika näki unta, vaikka avasi välillä silmänsä ja katsoi ulos. Bussi pysähtyi tien viereen ja kuljettaja poistui, hetken päästä hän palasi kantaen ihmisenkokoista pahvipakettia. kuski tuli paketteineen pojan viereen seisomaan, kaivoi taskustaan kynän ja tökkäsi sillä rahtikirjan kohtaa johon pojan piti raapustaa allekirjoituksensa. Poika kuittasi lähetyksen ja alkoi avata pakettia. pahvin alta kuoriutui Laina silmät kiinni, kun poika sai pakettia avattua enemmän Laina avasi silmänsä kuin nukke. Lainan kaulassa roikkui metelliketjusta kyltti Out of order ja hän oli alasti, vain alavatsan haavan peittona oli verinen terveysside, liimapinta ihoa vasten. Kun poika sai Lainan purettua paketista, tyttö ripustautui itkein hänen kaulaansa ja ja toisteli sekakielisiä rakkaudentunnustuksia Ja ljublju tebja, sinua minä rakastan, sinua sinua. Poikaa alkoi nolottaa, hän yritti kääriä Lainaa takaisin repaleisiin pahveihin, kuljettaja toi teippirullan. Aina kun poika sai jonkun osan käärittyä, toinen vapautui, paketoidut kädet kynsivät pahvia ja kun poika pakkasi päätä, Laina sylkäisi märän pahvimöykyn hänen silmäänsä. kun poika vihdoin sai paketin kasaan, se kutistui pieneksi kovaksi laatikoksi joka miltei mahtui hänen kämmenelleen. Poika odotti hetken ja avasi sitten laatikon siististi ja varovasti. Sisällä oli matkaikoni, vähän sanatapainen kuin se joka kuljettajalla oli mittaritaulun päällä, mutta tämä ikoni näytti vanhalta ja arvokkaalta, Marian ja Jeesuslapsen kasvoja ympäröi hopeinen kotelo, joka oli kaiverrettu täyteen kasveja ja eläimiä, niin tiuhaan että oli vaikea erottaa missä yksi loppui ja toinen alkoi.
Charles ravisti poikaa,
Vaivaako karhunliha vielä, vai näitkö pahaa unta, hän kysyi.
En enää, poika vastasi.
Karhunlihasta puheenolleen, mä en taida syödä näitä, poika sanoi ja ojensi piirakkapussin Charlesille.
Charles rouskutteli koko pussillisen iloisesti menemään,
vähän rustoja, hän sanoi.
Karhunsyöntihän voidaan tavallaan katsoa sympaattiseksi magiaksi, Charles jatkoi, syömällä saadaan karhulta itselle toivottuja ominaisuuksia, kuten voimaa ja kestävyyttä.
Mä taidan tyytyä oleen se kissa, poika sanoi.
Mikä kissa, Charles kysyi.
Siinä kupissa mistä eilenyöllä join teetä oli kuva mustasta kissasta, se oli jahdannut karhun puuhun ja pelotteli sitä pörhistelemällä sen puun alla, poika sanoi.
Se taitaa olla kansansadun kuvitusta, Charles sanoi, en vain muista miten satu menee, kissa oli kuvernööri ja kettu sen puoliso, täytyy tarkistaa asia myöhemmin, siitä voi saada jotain irti.
Kuljettaja pysäytti bussin metsän reunaan ja komensi pojat käsimerkein ja venäjänkielisin evästyksin tarpeilleen. Kun he palasivat bussiin, kuski oli sullomassa pyörää pystyasentoon lainehtivan vessan sisäpuolelle, saatuaan oven kiinni hän ripusti siihen Out of order kyltin. Seuraavaksi kuljettaja jakoi pojille Putin nuorten lippalakit ja rintamerkit ja osoitti sormellaan mihin kohtaan rinnusta merkki piti kiinnittää, cahrles kävi auton etuosassa katsomassa itseään peilistä ja purskahti remakkaan nauruun,
matkaikonikin on käännetty, siinä on nyt Putinin kuva ja kaksoiskotka.
Taidetaan lähestyä Transnistrian rajaa, hän jatkoi.
Poika otti nahkaputkilon esiin ja katseli sitä epävarman näköisenä. Kuski puhkesi venäjänkieliseen puheryöppyyn, jota Charles yritti kääntää,
luulen että hän kysyy otatko paketin putkiloosi, muillakin kuin sinulla taitaa olla arvokasta tavaraa mukanaan.
Poika nyökkäsi, siinähän menisi kaikki kerralla jos putkilo vietäisiin.
Kuskin paketti oli se jonka nuori nainen lapsen kanssa oli tuonut bussin kuljetettavaksi matkan alkupuolella. Paketti ei ottanut mahtuakseen putkiloon, eikä poika antanut runnoa sitä sisään, siellä oli sentään piirros, valokuvat ja kirjeet. Kuski mietti hetkisen ja avasi sitten paketin ja veti esiin hienon pikkuikonin, jonka kotelon kulmissa oli styrokspehmusteet.
Poika muisti unensa, mutta tässä ikonissa ei kuvattu neitsyttä lapsineen, vaan enkeleitä ja piruja taivaan tikapuilla. Kääreiden poiston jälkeen ikoni mahtui putkiloon hyvin, kuljettaja leikkasi pahvista kiekon ja antoi sen pojalle.
Työnnä kiekko putkeen välipohjaksi, Charles sanoi.
Poika teki niin ja sai kuskilta täyden vodkapullon, joka asetettiin päällimmäiseksi, sitten poika ruuvasi putken kannen kiinni ja pani sen nojaamaan ikkunaseinää vasten penkin viereen. Kuljettaja pyysi pojilta vielä rahaa, kymmentä euroa kummaltakin.
Kaikki valmistetut oli nähtävästi hoidettu, kuski palasi rattiin ja ajoi pari kilometria rajalle. Ukrainan puolella rajaa kuljettaja poistui autosta, palasi, käynnisti auton ja lähti matelemaan eteenpäin, kopista tuli kaksi miestä ja näytti autolle pysähtymismerrkiä, kuljettaja antoi heille lapun, käski pojat pois autosta, njet, hän sanoi kun poika yritti ottaa repun ja nahkaputken mukaansa. Kuski ajoi auton sivuun pienelle sillalle, odotti siinä jonkin aikaa ja ajoi alas. Sitten hän viittoili pojat takaisin autoon ja matka jatkui, rajavyöhykkeellä ei kasvanut yhtäkään puuta tai pensasta, heinä oli korkeaa ja harvaa ja maassa korsien alapuolella näkyi ohut kerros lunta. Transnistrian puolella rajaa kuljettaja pysäytti bussin puomin eteen ja avasi oven. Pienen odottelun jälkeen autoon tuli kuusi miestä konepistoolit selässään, ensimmäinen tulijoista puhui kuljettajalle tovin venäjää ja päästi sen jälkeen loput ohityseen, miehet vetivät aseensa hihnasta käden ulottuville ja kävelivät bvussin päästä päähän, yksi potkaisi vessan ovea ja sanoi jotain venäjäksi, pojat komennettiin käytävälle seisomaan kädet ylhäällä ja sotilaat tekivät heille pikaisen ruumiintarkastuksen, kuljettaja antoi auton etuosaan jääneelle jotain, todennäköisesti rahaa, samaan aikaan yksi sotilaista penkoi pojan reppua, löysi sivutaskusta lumisadepallon ja näytti sitä toisille. Miehet puhuivat keskenään venäjää ja lumisadepalloa pitelevä sotilas ravisti palloa, miehet puhuivat taas ja yksi heistä tökkäsi pojan rinnassa olevaa Putinnuorten merkkiä ja nosti peukalonsa pystyyn. Sotilaat alkoivat tehdä lähtöä, lumisadepalloa pidellyt antoi pallon takaisin pojalle ja sanoi My God, it's full of stars. Poika kuuli kuinka Charles pärskähti.
Sotilaiden poistuttua Charles kuiskasi,
se puhui jotain arkkityypistä, kummaa puhetta sotilaalta, jos käsitin oikein niin jonkun sotilaista sukulaisella oli ollut lumisadepallo jossa oli putoavia aurinkoja tai sitten käsitin jotain väärin.
Saanko muuten vilkaista sinun palloasi, Charles kysyi.
Poika antoi pallon Charlesille.
Todellä omituinen, Charles sanoi ja käänteli palloa käsissään, en ole koskaan nähnyt tällaista, lumisadepalloista on tehty monenlaisia versioita, mutta tässä on jotain samaa kuin vanhoissa kellopeleissä.
Suorastaan hiukan kammottava esine, hän sanoi ja antoi pallon takaisin pojalle.
Bussi nytkähti liikkeelle ja mateli puolisen kilometria eteenpäin, kunnes seuraava sotilasosasto pysäytti auton. kuljettaja avasi oven, mutta hänet viitottiin ulos autosta, yksi sotilaista teki ruumiintarkastuksen ja toiset osoittivat aseella, sitten kuljettaja antoi rahaa yhdelle miehistä, nyt poika näki että kyseessä oli kymmenen euron seteli. Auton viereen kertyi lisää sotilaita, paikalla jo olleet ja tulokkaat alkoivat puhua keskenään kiivaasti käsillään huitoen. Kauempana olevan rakennuksen sisältä tuli puolijuoksua koppalakkipäinen mies, joka käski kuljettajan takaisin autoon ja viittasi kädellään eteenpäin. Poika katsoi ikkunasta taaksepäin kun bussi jo liikkui ja näki sotilasjoukkojen osoittelevan toisiaan aseella. Kuljettaja lisäsi vauhtia ja oli ajaa läpi seuraavasta puomista, hän painoi vinkuvat jarrut pohjaan ja sai auton pysähtymään puomin eteen, pyörä romahti ulos vessan ovesta ja kaatui käytävälle. puomin vieressä olevasssa kopissa ei ollut ketään, lähietäisyydessäkin näytti autiolta, eikä puomi myöskään avautunut itsekseen.
Mennäänkö vaan, kuljettaja kysyi pojilta venäjäksi.
Charles nyökkäsi ja käänsi kysymyksen pojalle, poika oli samaa mieltä.
Kuljettaja ohjasi bussin matalaan ojaan ja kiersi puomin. Maantie aukeni edessä ja vähän matkan päässä näkyi taloja, pojalla oli hätä, mutta hän ajatteli että virtsaisi ennemmin tyhjään olutpulloon kuin ehdottaisi kusitaukoa.
Transnistria oli kapea kannas Ukrainan ja Nistrujoen välissä, Charles kertoi.
Pojan mielestä se näytti aika lailla Ukrainalta, tehdasrakennuksia, teollisuusalueita, täyteen ahdettuja kaupunkeja ja välissä tyhjää. Kuljettaja ajoi todella lujaa, välillä kun tiessä oli kuoppia tai töyssyjä bussi melkein kolahti nokalleen tai lensi vähän matkaa ilmassa, poika pelkäsi että holtittomasti heittelehtivä bussi suistuisi ojaan tai törmäisi vastaantulijaan. Niitä oli yllättävän vähän, pari pakettiautoa ja yhdet hevosrattaat.
Matkaan Transnistrian halki kului vähän toista tuntia, pojan ei tarvinnut käyttää pulloa, kuski pysähtyi pienen kylän liepeille, pysähdyspaikalla oli muistomerkki, kaivo ja oikea ulkovessa.
Mitenkähän me selvitään seuraavasta rajasta, poika huolehti.
Charles huitaisi suurpiirteisesti kädellään, sen kanssa ei varmasti ole mitään ongelmia, hän sanoi.
Kuljettaja siivosi taas autoa uuteen kuosiin, matkaikoni esiin ja kyltti vaihtelun vuoksi lattialla retkottavan pyörän ohjaustankoon, pojat saivat sentään pitää Putin merkkinsä. Rajalla oli samannäköisiä sotilaita konepistoolit selässään kuin Ukrainan rajallakin, he marsssivat auton päästä päähän, mutta eivät pysähdelleet tai kiinnittäneet huomiota mihinkään.
Enemmän töissä täällä meininki, Charles kuiskasi pojalle.
Sotilaat poistuivat bussista ja jäivät sen ulkopuolelle seisoskelemaan. Kuljettaja kävi ulkona ja tuli sitten huolestuneen näköisenä poikien luo,
sata euroa, hän sanoi ja suputti jotain venäjäksi perään.
Tämä on kuulemma tavatonta, yleensä sotilaat ovat tyytyneet kymmeneen euroon matkustajaa kohti, Charles sanoi, nyt ne tahtovat meiltä kummaltakin sata euroa, no ei kai siinä mikään auta.
Poika kalpeni,
mulla ei oo sataa euroa mukana, jotain Moldovan leitä, vähän ruplia ja pari matkashekkiä, ajattelin että Romaniassa saa rahaa pankista, kun se on Eu-maa.
Minä lainaan, Charles sanoi, paljonko sinulla on itselläsi?
Ehkä neljäkymmentä euroa, poika sanoi. Mä voin maksaa takasin kunhan saan matkashekin vaihdettua.
Maksat sitten Romaniassa, Charles sanoi, minä aion olla viikon verran Moldovassa ja tulen sen jälkeen Tirgu Neamtsiin ja etsin sinut käsiini. Aion järjestää meille tapaamisen Neamtsin vampyyrin kanssa. Charles nauroi pojan ilmeelle.
Kun sotilaat olivat saaneet rahansa tullaus kävi nopeasti. Kuljettaja ajoi bussin pitkälle sillalle, joka osittain saarille rakennettuna ylitti Nistru joen. Silta huojahteli kevyesti, alla, sivuilla ja edessä soljui Nistru majesteettisena rauhassaan, tasainen joenpinta näytti yhtä leveältä kuin koko Transnistrian kannas.
Moldovan tullin jälkeen kuljettaja palautti poikien passit ja viisumit.
Takaisin Eurooppaan, Charles huokasi, kun he ajoivat ensimmäisen moldovalaisen kaupungin läpi. Poikakin huomasi eron katujen ja rakennusten rytmissä, kirkkojen sipulikupoleita, jotka hän oli ajatellut venäjälle tyypillisiksi ei ollut näkynyt matkan varrella lainkaan, mutta täällä niitä pilkisteli tiheinä ryppäinä muiden rakennusten lomasta. Kaupungista löytyi neuvostobetonia, mutta suurin osa rakennuksista oli vanhoja ja kauniita, puuttuvista rappauksenpaloista, ovista, ikkunoista ja parin talon kohdalla jopa katoista huolimatta.
Autoja liikkui todella vähän, keskellä kaupunkia näki hevosrattaita ja maaseudulla ihmiset liikkuivat kävellen tai härkien vetämillä kieseillä. Maassa ei ollut lainkaan lunta, kun bussi viiletti rattaita väistellen peltomaiseman halki, kynnöksen seassa näkyi matoja nyhtäviä haikaroita ja monia peltoja reunustivat lehtipuukujat. Talvi oli miltei ohi.
Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Otaci, sieltä tuli kyytiin kourallinen ihmisiä, kuljettaja jäi maksun otettuaan puhumaan vanhemman miehen kanssa.
Kuski puhuu romaniaa, Charles sanoi ällistyneenä. Kuulostaa hiukan oudolta, varmaaan Moldovan murretta, mutta ymmärrän miltei kaiken, ainakin paljon enemmän kuin venäjänkielestä. Kuljettaja päivittelee kuinka transnistrialaiset tulevat yhä röyhkeämmiksi ja aikoo ryhtyä jatkossa ajamaan Odessan kautta.
Varmaan ihan hyvä juttu, poika sanoi.
Palaatko sinä samalla kyydillä takaisin, Charles kysyi pojalta.
En oo vielä aatellut yhtään, poika vastasi, entä sä?
Minulla on kaksisuuntainen lippu, tiedä vaikka kävisin vielä paluumatkalla Suomessakin. On todella helpotus kuulla ettei paluumatkalla joudu enää Transnistriaan, edes elävä vampyyri, mikä paradoksi, Charles naurahti, ei saisi minua houkutelluksi sinne.
Moldova jatkui ja matka eteni hitaasti, pysähdyspaikkoja oli tiheästi. Florestin kaupungissa kuljettajalla oli asioita hoidettavana ja pysähdys kesti puoli tuntia, pojat kävivät katukahvilassa syömässä tuliset munaleivät, paistettujen leipäviipaleiden keskellä oli reikä, jossa killui maustettu munankeltuainen.
Florestin jälkeen oli vielä pari pysähdystä ennen Chisinauta. Orhein kaupunki oli kaunis hämärän laskettua, se näytti keskiaikaiselta, ikivihreää murattia, paksuja muureja ja harvakseltaan himmeitä katulyhtyjä.
Charles opetti pojalle vähän romaniaa,
Mitä maksaa lippu Tirgu Neamtsiin? Cât costa un bilet până la Tirgu Neamts? Mistä lähtee Tirgu Neamtsiin menevä juna tai bussi? Unde este trenul//autobuzul pentru Tirgu Neamts?
Poika epäili että unohtaisi oppimansa huomisiltaan mennessä.
He olivat perillä Chisinaussa puolen yön tietämissä, vähän toista tuntia aikataulusta myöhässä. Kuljettaja tarjosi osaa matkan hinnasta takaisin, mutta Charles kieltäytyi suoralta kädeltä,
ei ollut kuljettajan vika jos Transnistrian tulli rosvosi matkalaisilta rahaa.
Poikakaan ei sitten kehdannut ottaa rahoja, hänellähän oli vain yksisuuntainen lippu ja sitäpaitsi matka oli halpa. Kuski auttoi pyörän ulos autosta, laittoi kätensä poikien harteille ja toivotti hyvää matkaa, vielä tässä saatettaisiin tavata, eikös ainakin Charlesilla ollut lippu takaisinpäin.
Charles nyökkäsi,
Odessan kautta, hän sanoi painokkaasti romaniaksi.
He jäivät kiveykselle seisomaan kun bussin valot katosivat näkyvistä. Pojalle tuli yhtäkkiä hyvin yksinäinen olo.
Charlesilla oli huone varattuna Elat hotellista ja hän uskoi että siellä olisi tilaa pojallekin, ja jos ei ollut, he voisivat pyytää lisävuoteen Charlesin huoneeseen. Hotellin piti olla aivan keskustassa, missään ei näkynyt takseja eikä ihmisiä ollut muutenkaaan liikenteessä.
He lähtivät harhailemaan läheisiä katuja, poika talutti pyörää, Charlesin painava matkalaukku oli nostettu tarakalle. Kauempana kulki mies sammuttamassa katulyhtyjä, Charles yritti huutaa, mutta mies ei kuullut tai halunnut pysähtyä, vaan jatkoi matkaansa ja katosi sumuun. Keskusaukion ympärillä paloi vielä pari lamppua, sumu pehmensi niiden valon häilyväksi. Sivukaduilla sumuvaippa oli laskeutunut tienpintaan asti, kun Charles sukelsi sumuun, poika näki vain hänen päänsä sen yläpuolella, kohta sekin katosi. Poika haparoi perään ja huomasi että sumun sisällä näki hiukan paremmin kuin ulkopuolella.
Taitaa olla parasta kulkea käsi kädessä, Charles ehdotti jokseenkin nolona. Poika hapuili vähän tyhjää ja tarttui sitten vapaalla kädellään Charlesin nihkeään käteen. Pyörää oli hankala pitää tasapainossa epätasaisella kadulla.
Minäpä kerron Giure Grandosta, Charles sanoi hetekn hiljaisuuden jälkeen, hän oli balkanilainen vampyyri. Grandokin oli talonpoika, joka kuoltuaan palasi öisin vaimonsa luokse tyydyttämään seksuaaliset tarpeensa, kaiketi aivan normaalit. Temput tehtyään Grando kierteli kotikylässään koputtelemassa ihmisten oville, yleensä juuri tällaisina sumuisina öinä, aina koputuksen jälkeen joku talosta kuoli. Tätä menoa kesti useita vuosia. Vasta vuonna 1672 silloisen kylänvanhimman johtama miesjoukko matkasi kohti hautausmaata, lyhtyjen valossa he kaivoivat auki Giure Grandon haudan. Miehiä odotti yllätys, sillä he havaitsivat kuolleen kasvot kauniin punaisiksi. Ruumis avasi suunsa ja nauroi heille. Koko joukko pakeni kauhuissaan, mutta kylänvanhin sai heidät rohkaisemaan mielensä uudelleen. He yrittivät iskeä orapihlajaseipään ruumiin vatsan läpi, mutta se meni ohi kerran toisensa jälkeen. Mukana seurannut pappi osoitti Giure Grandolle krusifiksia ja manasi Jeesuksen Kristuksen nimeen, jolloin ruumis alkoi vuodattaa kyyneliä. Lopulta rohkein joukosta iski kuokalla ruumiin pään irti. Iskun osuessa kuollut päästi huudon, vääntelehti ja vuodatti haudan täyteen verta. Sen jälkeen Giure Grandon leski ja kylän muu vielä elossaoleva väki sai olla rauhassa.
Oliko hotellin nimi Elat, poika kysyi.
Mitä, Charles sanoi.
Sen hotellin jota me etsitään, poika sanoi.
Nyt Charleskin huomasi vaaleanpunaisen valomainoksen jossa näytti lukevan Llat.
Oikea paikka, hän sanoi.
Hotellin aulakin oli himmeän vaaleanpunainen ja katossa hehkuvat tähtitaivasvalot näyttivät punertavilta. Charles marssi vastaanottoon, poika epäröi eteissyvennyksessä pyöränsä kanssa. Vähän ajan kuluttua Charles huikkasi pojan luokseen, huoneita on ja saat tuoda pyörän aulaan tai vaikka omaan huoneeseesi jos oikein ymmärsin, hän sanoi.
Poika maksoi huoneesta Moldovan leillä, se tuntui aika kalliilta, vastaanottovirkailija antoi heille avaimet ja osoitti mistä pääsi hissillä yläkerroksiin. Poika oli aiemmin katsellut aulasta jyrkkänä spiraalina kohoavia kierreportaita ja ajatellut että ottaisi ennemmin riskin että pyörä varastettaisiin kuin lähtisi raijaamaan sitä portaita ylös.
Huoneista tuli mieleen makeispussi, ranskalaiset pastillit, poika muisti, pelkkiä himmeitä pastellisävyjä, vaikutelman oli luultavasti tarkoitus olla rauhoittava.
Aamiainen sisältyy hintaan, Charles sanoi, hän oli ilmestynyt pojan huoneen ovelle vietyään matkalaukkunsa omaan huoneeseensa,
käydään sen jälkeen hakemassa viisumit ja katsotaan sinun bussisi lähtö Romaniaan.
Ei Romaniaan tarvitse viisumia, poika sanoi. Rahkonen, tarkoitan asianajajani varmisti sen Suomen puolella, viime vuoden alusta EU-kansalaiset ovat saaneet ylittää rajan ilman viisumia.
Sinulla on asianajaja, Charles kysyi.
Oikeestaan se on suvun, ja juoppo, poika sanoi.
Kuitenkin, Charles sanoi. Minä olen skotlantilaisen kivenhakkaajan poika, stipendillä yliopistossa, Charlesin ilmeessä oli jotain kireää.
Mä lopetin lukion kesken, poika sanoi, molemmat vanhemmat on kuolleet ja mun tätini on asunnoton ja ainakin lievästi alkoholisoitunut.
Tätisi, Charles kysyi hämmentyneen näköisenä.
Äh, joo, se oli mun holhooja kunnes tulin täysikäseks, poika selitti.
Minkä ikäinen sinä olet, Charles kysyi.
Yhdeksäntoista, poika sanoi.
Charles vihelsi,
oho, olisin veikannut kahtakymmentäviittä.
Poika kohautti harteitaan.
Baariin vai nukkumaan, Charles kysyi.
Kai sitä on nukkuun mentävä, mä oon ihan vetämättömissä matkan jälkeen, poika virnisti anteeksipyytävästi.
Charles jäi seisomaan keskelle huonetta sen näköisenä kuin olisi aikonut sanoa vielä jotain, mutta muutti mielensä.
Suloisia unia, hän toivotti ja sulki oven perässään.
Poika näki unta luolasta, sen pohjalla oli jäätikkö, hänellä oli taskulamppu mukaan, sillä jää liikkui hitaasti ja siihen avautui arvaamattomia railoja, lampun valokeilassa luolan katosta roikkuvat tippukivet tai jääpuikot, poika ei tiennyt kumpia ne olivat, säkenöivät täynnä tähtiä ja sateenkaaria. Luolan perällä oli puomi, siitä ei saanut mennä eteenpäin, kielletyn luolan jääpohjalla lepäsi mammutin luuranko, viimeistä nikamaa myöten täydellinen, poika palasi puomilta takaisin, mutta eksyi eikä löytänyt uloskäyntiä. Taskulampun patteri alkoi hiipua, poika tunsi olonsa rentoutuneeksi, hän asettui jäälle makaamaan ja odotti railon aukeamista. Aikaa kului, mitään ei tapahtunut, poika heräsi välillä ja kävi vessassa, yhtäkkiä railo aukeni ja poika putosi multaan, kauhoi sitä käsillään kuin olisi uinut ja pärski maata sieraimistaan. Siistiydyttyään hän katsoi peiliin eikä nähnyt kuvaansa, mutta huomasi hiusten vaihtaneen väriä kirkuvan punaisiksi.

Aamiainen oli muuten mainio mutta mehussa kellui pieniä kärpäsiä, poika kävi hakemassa uuden, sillä välillä kun hän haukkasi leipäänsä, mehulasin pinta oli täyttynyt kärpäsistä.
Ne on ihan ok, Charles sanoi, vähän proteiinia.
Vastaanottotiskin takana seisova nuori nainen antoi heille ohjeita linja-autoaseman löytämiseksi. Päivänvalossa kaupunki näytti värikkäältä, poika osoitti korkokuvin koristeltua rakennusta,
tuo on varmaan oopperatolo, seuraavasta vasemmalle.
Linja-autoasema löytyi helposti, Charles ryhtyi selvittämään reittivaihtoehtoja.
Aion itse tulla samaa reittiä ensiviikolla, voidaan sitten vertailla mitä kumpikin näki, hän sanoi.
Tirgu Neamtsiin ei päässyt bussilla, eikä sinne ylipäätään ollut suoraa yhteyttä,mutta ystävällinen virkailija sanoi että Piatra Neamtsista kulki sinne vuoristojuna ainakin kolmesti viikossa ja myös luostarin huoltokuljetusten kyytiin saattaisi päästä. Tänä iltana lähtisi yövuoro Constantan kautta Piatra Neamtsiin, bussi olisi perillä seuraavan aamuna. Virkailija kertoi että junalla pääsisi nopeasti ja melko suoraan Pascaniin, vuoristoalueen liepeille, mutta loppumatkan kulkuyhteydet olivat hankalampia, paljon vaihtoja ja joitain vuoroja joiden kulkeminen oli epävarmaa.
Poika osti lipun yövuoroon, hinta oli naurettavan halpa ja matkaan sisältyi aamiainen. Lähtö linja-autoasemalta oli tasan kello kaksikymmentäyksi. Virkailija tuli näyttämään heille laiturin jolta bussi lähtisi.
Pojat päättivät etsiä baarin josta sais olutta ja jotain pientä syötävää, ja joutuivat Moldova Puskin nimiseen tunkkaiseen kellaribaariin, jonka yläkerrassa oli retkeilymaja, olut oli hyvää ja halpaa, lisäksi keittiöstä sai ranskanperunoita ja kebabvartaita, poika joi hitaasti, mutta Charles alkoi humaltua, poika odoitti seuraavaa vampyyritarinaa, mutta Charles sanoikin,
sinussa on jotain outoa
ja jäi tuijottamaan poikaa kuin olisi voinut katseellaan läpivalaista pojan ja löytää sen kohdan jossa outous oli.
Mä näin unta että mulla oli hiustenväri vaihtunut, poika sanoi.
Minä tarkoitin että sinussa ylipäänsä on jotain outoa, en mitään mikä olisi ilmestynyt eilisillan jälkeen, Charles sanoi.
Mun, poika piti tauon, tyttöystävä sano että mussa näkyy joutomiehen piirre.
Kulkuriko, Charles kysyi, ei se ole sitäkään.
Charles sutaisi kädellään lyhyttä tukkaansa ja sanoi,
tuntuu niin murheelliselta.
Poika tajusi että Charlesilla oli kyyneleet silmissään.
Lisää olutta, hän sanoi.

Charles saattoi pojan illalla bussiin. Pyörä mahtui matkatavarasäilöön, kun siitä irrotettiin rengas. Poika tunsi olevansa jo aika selvä, mutta Charles oli edelleen humalassa ja jäi asemalaiturille heiluttamaan kun bussi lähti, poika katsoi taaksepäin vielä kadun päästä, Charles heilutti edelleen.
Alkumatkasta poika torkkui kevyesti, olut painoi vielä päässä. Hän antoi passinsa puoliunessa kun joku pyysi sitä ensin romaniaksi ja sitten huonolla englannilla.
Kun poika tunsi virkistyneensä ja kaiveli eväitä repustaan, ulkona oli aivan pimeää. Missään ympärillä ei näkynyt valoja, bussi eteni tasaisesti, poika ei osannut arvioida oliko maasto tasaista vai kukkulaista, bussi kulki etelään, vuoria täällä ei ainakaan pitänyt olla.
Jonkin ajan kuluttua alkoi tuntua meren tuoksu, tuli hieman valoisampaa, kylä siellä täällä, meren tuoksu voimistui ja poika tajusi kuulevansa maininkien huminan. Kaukana sivulla näkyi vaalea raita ja sen alapuolella liikkui harvakseltaan pieniä valopisteitä, laivoja tai veneitä, valo lisääntyi, kyliä, hotelli ja sitten tyhjää ihmeen valoisaa hiekkarantaa, sitten pimeä niemeke, torni ja laguuni, jonka vesi näytti siniseltä sametilta. Alkoi hirvittävä meteli, täydellinen kakofonia, varmasti tuhannet linnut kirkuivat, poika epäili että bussin oli täytynyt herättää ne.
ääni vaimeni hitaasti, bussi liikkui nyt kauemmas rannasta, pimeään. sisämaata kesti jonkin matkaa, sitten mern tuoksu alkoi tuntua jälleen, he saapuivat suurehkoon kaupunkiin ja bussi pysähtyi vastapäätä discoa jonka värivaloja vilkkuvasta avoinaisesta ovesta kulki ihmisiä edestakaisin. Tämä oli varmaan Constanta.
Joku etupenkin matkustajista jäi pois ja matka jatkui. Poika nukahti bussin tasaiseen hurinaan kun suolan tuoksu ei enää tunkeutunut autoon.
Poika näki Aikun tien vieressä ja pyysi bussinkuljettaja pysähtymään, Aikun toinen käsi oli katki kyynerpoäästä ja sitä peitti likainen side.
Se alkoi puutua, Aikku sanoi.
Poika suostutteli hänet nousemaan bussiin, Aikku alkoi heti piilottaa sieminiä käytävän maton alle, ne täytyy saada kasvamaan hän sanoi ja sytytti tulitikun, bussin sprinklerit alkoivat suihkuttaa vettä ja poika huomasi kuinka sirkkalehdet työntyivät maton kudosten välistä, kohta käytävällä jo humisi metsä hopearunkoisia puita.
Eucalyptuksia, Aikku sanoi ne ovat nopeakasvuisia, imevät kaiken veden maasta.
poika pelkäsi että Musta meri kuivuisi ja merimetsot, hukkuneiden henget jäisivät kodittomiksi ja alkaisivat seurata bussia sisämaahan. Repussa oli ase, poika avasi linkkuveitsensä ja alkoi katkoa nuoria puunrnkoja.
Mä saan näistä majan, Aikku sanoi, kiitos kyydistä.
Mihin sä nyt, poika kysyi.
Lost world odottaa, Aikku sanoi.
Kadonnut maailma, poika puolittain kysyi.
Mennyt, Aikku sanoi ja hyppäsi bussista kun se hidasti mutkassa.
Tie muuttui epätasaiseksi japojan pää alkoi kolista bussin ikkunaan. Hän katsoi ulos, bussi oli tullut vuoristoon, he eivät olleet vielä korkealla, mutta hän istui jyrkänteen puolella bussia ja näki jo kauas alangolle. Nahkaputkilo oli kaatunut jossain töyssyssä, poika nosti sitä ja kuuli kuinka putken sisällä loiskui. Vodkapullo, poika muisti ja tajusi että Pietarin - Moldovan linjan kuljettajan piilottama ikoni oli yhä putkessa. Poika ei tiennyt miten hän saisi yhteyden kuljettajaan, paitsi palaamalla Moldovaan odottamaan linjan seuraavaa bussia, ja mistä sitä tiesi olisiko sillä kertaa sama kuski. Hän oli varma että ikoni oli arvokas, sitä ei voisi luovuttaa tuntemattoman bussikuskin hoiviin, ja mitä hän edes selittäisi tuntemattomalle, jonka kanssa ei luultavasti edes olisi yhteistä kieltä. Poika laskeskeli salakuljettaneensa ikonin kolmen valtion rajan yli,
ei hassummin polkupyörävarkaalta, hän sanoi hiljaa itsekseen.