keli, ilma, sinä
poutasää, sadesää, pakkassää
säätiedotus, säällinen
säädytön
sääli
_____________________________
Moninkertaiset linnat, villiintyneiden lupausten puutarhat
ja suloiset nuolet jaan kanssasi.
Hulluus on hyvästä vihannesten kanssa,
joilla on ääni, ei sanoja
voi keittoihin kasvattaa: että siitäs saitte.
Käskemättä kuolleista tulee suorempaa multaa.
Pärttylinkesästä Onttojen yöhön
Veri alkaa virrata, hajut voimistuvat.
Järven pintaan painuu jalkapolku, se vie tivoliin.
Sinne pimeä lankeaa, siellä lentokoneet luovuttavat.
Toisaalla kahlaajat odottavat samaa aikaa. Maa on kuivaa
ja kasvaa suolaheinää. Kahvi, jota jatkuvasti juodaan,
on kyynelistä suolaista ja laihaa.
Järven pintaan painuu jalkapolku, se vie tivoliin.
Sinne sammakot nukahtavat, siellä on kylmä
ja hyvä rakastaa.
Ei ole kysymys siitä
kuinka veneet väistävät silmiäsi. Omena putoaa
lumeen, valkea kuulas.
Et tunne aamun eläimiä. Vain huuhkajan ja kuun,
ryteikköjen vieraan kielen
jolle peilin kääntöpuoli on
harjoitelma nimikirjoitukseksi, virtaus
sekoittaa jäljet kuulumattomiin.
Pinnalla kelluu näkkileipä,
kääntyy hitaasti, voideltu puoli veteen.
Onko niin
että voit painaa kantapääsi tottelevaisen eläimen kylkeen
ja valita kuoleman, että sinulla on ruohoa
ja kiviä, joiden selkään nojata, kun tahdon kaiken,
koirat, hevoskastanjat ja lohipuron vieraalta pihalta
antamatta melkein mitään, käsien viilentämää ilmaa,
kun on syksy ja peitto ohut, silmät vaeltavat tummin, viivoitetuin luomin.
Valon painosta kääntyvä katse
saa kukkaset kävelemään. Valehtelen sinulle
taivaan, jolla pilvet kiertävät auringonsilmää,
allegorian tähden se on nelikulmainen
taivas, musta kuu, musta ratsu, tiedäthän,
kala valoisaan sateeseen,
lupaan pelkkiä ihmeitä
että voit pitkästyä ja lakata laskemasta,
ruohoa ja kiviä, kun ranta terottuu
meri irtoaa.
Väkevä päivänhaju.
Olit kahvikuskina, ja kalpea
lumi metallia elokuun pellonlaitaan
sisiliskot hylkäävät häntänsä.
Katkaisupintaan sylkäistään,
hopeakuujärvi kohoaa metsän terälle.
Nyt juokset pinnan alla, vakoilet tottumuksia
jotka panevat suvun jatkumaan
järveä ei
hännät liikahtelevat solisluukuopissa
hopea värisee hiuksiin ja vihdoin kirkaisu
ui sinut kiinni, punainen ommel.
I
Kuppiin kaadettuna kuuma vesi muuttuu elohopeaksi.
Ajattelin aina mummoni tekevän taikoja,
hellaan syttyi sininen liekki
ja vesi kuumeni porisevaksi.
Kaapissa omenoiden ja mandariinien takana
oli pussillinen vihreitä jauhoja.
Niistä leivotut pullat kaatoivat tiaiset
kasaksi lintulaudan alle.
Linnunjalkoihin painetaan renkaat, hopeateetä.
Iltapäivään mennessä tiaiset katosivat
ja mummo sanoi: alkaa pakastaa
kun ohimoille kasvaa sarvet.
Painan sormenpäät otsani molemmin puolin
ja veri nousee nimettömiä vastaan,
suihkuaa pitkin seinää ja kaapinovia.
II
Sanotaan että hevosmiehet metsästävät
ensimmäisiä kuukautisia raviratojen reunoilla,
siinä missä tytöt katsovat virtsaavaa oria
ja silittävät hevosen kupeet kiiltäviksi. Tytöt,
jotka ruokkivat petoa porkkananpaloilla ja sokerilla,
levittävät jalkansa
nousevat satulaan, ja vanhojen miesten koirankuonot kirkastuvat,
tuima heinänhaju painaa kielen kitalakea vasten
hetken silmät näkevät kauas, punaiseen hämärään
riippuvien hedelmien yli.
III
Sillä veri on
toisilla puuronpaksuista, vaivoin virtaavaa,
meillä ohutta, puskee hikoillessa ihon läpi
punaisina helminä.
Ajattelitko sitä,
otit tytöstä kuvan:
kaksi valkoista kukkoa vastakkain, uhkaan jäykistyneinä,
pään yli kaartuvat liljojen torvet. Takana loputtomasti
mustia kuusia, marssiriveinä
peittävät horisontin.
Veri hyytyy arveksi haavan päälle.
Kun olet katkaissut kanan kaulan, veri juoksee
siniseen emalivatiin kuin hanasta väännettynä.
Pian vuoto tyrehtyy.
Lasket linnun käsistäsi, se juoksee
kallion laidalle asti
ja avaa siipensä lentoon.
Kuolleet menevät toiseen huoneeseen.
Nousit sängystä,
kävelit helmiverhon läpi keittiööni.
Kuulen jatkuvasti vaimeita manauksia,
jauhot ja suola eivät osu käsiisi.
Kaapinovet kolahtelevat lävitsesi,
etsit hillopurkkeja, täältä et
tule niitä löytämään.
Tauon jälkeen kävelemme metsässä,ympärillä sirkuttavat lasten kimeään riemuun nousevat äänet.
Ne karkaavat kun lähestymme. Likenevät. Säntäämme päättömään laukkaan
kopantäysi kantarellikultaa murskana jaloissa.
Sananjaloissa. Vajan seinä jo kättä vasten, lämmin.
Talvella ruusut kukkivat mäntyjen alla kalpein nyökkivin kukin.
Lumi, joka kannatti niitä, täyttyi vedestä: kämmenen paino
litisti kuultavat kerrokset loskaksi. Kompostissa kasvaa kurpitsa.
Karviaispensaiden takana orvokit ovat mustia, keltasilmäisiä,
pantterit. Ne tarkkailevat meitä.
Kumarrut kohti orvokinkasvoja, kaivat taskusta sakset
ja naksauttelet kaulat poikki.
Kaikki oli niin viatonta,
laiva tuskin liikkui. Musiikki ankkuroi sen ylävirtaan.
Meillä riitti aikaa valita hameet,
askelkuviot painuivat hiekkaan selkeinä sarjoina.
Etenimme hitaasti, laivaa nopeammin,
soitto edellämme aina sillalle asti.
Takerruimme kaiteisiin, kun sillankansi halkesi
ja nousi portiksi, josta valaistu soittorasia
lipui mustalle ulapalle.
Sinuun tarttui mustavesikuume.
Tiristit kahvinväristä virtsaa
kupillisen toisensa jälkeen
jääkaapin kautta terveyskeskukseen.
Kun puhun
kuolemalle, puhun puuhevoselle.
Ei ole ketään muuta
joka ei kantaisi murhetta.
Sinä olet selässäni, painat hiukan.
Se toinen tulee aina tuuleen puettuna.
Vihellän rannalla, myrsky nousee.
Pajut kääntyvät meitä vastaan.
_____________________________
Kun korjaaja koputtaa oveen ja tarjoutuu paikkaamaan katon
sanot reikä on taivaan tähden, päästää sisään lumen ja tuulen tuoksun.
Talot ovat tuolla ulkona, minne meillä ei ole pääsyä.
Sinä ojennat tikut ja korjaaja polttaa
päreensä, viskaa tuhkat harakoille.
Martaat kelit
Säähän kasvaa tila, sinne rakennetaan pesä.
Kaikista neljästä äärestä tulevat tuulipukuiset jumalat.
Kuollut karhu ja heräävä jänis
saavat eläimen hengen, ne kavahtavat pystyyn,
alkavat taputtaa hita asti
hitaas
ti aamuun, sen taa.
Etelänapa, maailmanpaikka
Himo kylmettää sormenpäät, jäniksen käpälät
pitävät jäällä, tarttuvat lumeen. Vaihdat jalkaa,
tankea karva puskee sääristä läpi,
kasvat yli peltojen ja moottoritien.
Kun kaupunki vetää henkeä,
isket märät sorkat asfalttiin, tomu yhtyy savuun,
aineen paino käsiesi päällä
tulivuoret rakentavat luistinrataa.
Erebus ja Terror.
Odota sinä harakkaa. Se on mustavalkoinen, se
tarjoaa nokkaa sormelle, ja tähti vastaa
vereen lumella.
Maasaari
Talon rannoista toinen oli hylätty ja toinen avaamatta.
Sinä vuonna syksy kesti vähän toista päivää,
koivut lunta vasten keltaisia, ladassa kesärenkaat.
Ruohosta saattoi nähdä mitä on tulossa:
peiliin pakotettuja leijonia,
pesualtaita ruostumassa pihamaahan,
haaleita kangaslaatikoita liikkuu hitaasti ohi,
siellä täällä pientä vilkettä,
joka tärisee kuin ääni.
Eikä hylätty huvilaiva enää tunne taivasta,
sen portaikko kasvaa umpeen,
parvekkeet aukeavat.
Märät kauriit nousevat pintaan, hukkuvat
valkoiset valaat, päivän painosta
putoava sääksi.
Hyvä tulee niin hiljaa
painaa tyynyn kasvoille.
Sastamala
Kun halava kaatuu, jää narahtaa,
sää puhutaan ääneen, tässä sitä ollaan
vähän varassa paljon paimenena.
Mittariin kertynyt vesi hileessä, lisää tulossa
taivaalta, kalaparvista matkalla sulaan.
Ne osuvat silmien kiiltävään veteen
sillankantaman verran
sinun murheesi on matkaleipää
paras osa sydämestä,
kelpaa syötäväksi sellaisenaan.
Altaan reunoilla ruokailijat
lähettävät pienillä veneillä herkkuja toisilleen
sydänäänistä silmäluomien räpytykseen
kolme kaurista, sulottaret
vastaavat jokaiseen antamaasi nimeen.
Valppauteen väsyneinä painavat päänsä
polville ja syliin.
Koivistonkylä
Vihellä jos olet lähellä. Sade nuolee ikkunaa,
tuuli kääntynyt koilliseen. Koko ajan kylmempää,
haukka kiertää pihaa.
Lumi, vihreät syreenit
varmaan jalkaasi vihloo nyt.
Tästä alkaa pysäkkitie, kelirikko,
routavarjoja yli luonnollisen rajan.
Vihdoin kohtaan mustan koiran kuonosta kasvoihin.
Se on uninen piski, kaihdinsilmä
taivaan laineilla venekuu.
Myrsky repii kattopeltejä
ja lemmikeistä on puhuttava entistä tarkemmin,
terälehtien sinisistä suonista, verestä
joka tippuu hankeen
ja lumi sulaa.
Ruoho kasvaa toista kuuta
leikkauksen jälkeen.
Nuutajärvi
Rastaanpoikaset vaikenivat.
Ilma yllämme pimeni, syttyi
leijonan tähtikuvio, heinäkuun jouluvalo.
Se näyttää kottikärryiltä.
Kerätään lahjaksi kiviä ja kukkia,
joku laulaa humalaansa pois:
tulet kaukaa, valo jaloissa pyörteillen
kasvot varjossa, kaukaa
Lämpötila on aivan sama.
Ruusut peitetty pieneen pakkaseen,
valmiit ohittamaan vuodenajan.
Suvussa kulkee syksyä seuraava kesä, vihreä joulu
heinäkuun aamuna
ymmärrämme kaivata talvea, aavesärkyä
verkkokalvoa, joka putoaa
kuin viitta lumeen.
Pyhämaa
Taivas on laitettu matalaksi liinoin
kuusta vain lupauksen varjo.
Meri pesee käsiesi pienet haavat.
Älä liiku vielä, itke veteen.
Uudenkuun mustaa siltaa
tulee laivoja, jotka eivät saavu satamaan.
Ne kiertävät selän taa, vievät kodeista rauhan.
Väärien lippujen laivat
jättävät lapset Kalastajan kivelle,
vähän veden aikaan.
Samalta kiveltä heilutit suurelle vieraalle
yöllä kun vesi oli verenlämmintä.
Kalastaja on nyt kuollut
aikaa sortunut murtovesiin.
Saarikunta
Mutkan takana ovi on selällään
lammasten astua sisään.
Miten valkoiset metsät kumartavat,
kun hyasintinvarjo tarkentuu seinään,
ovet tilkitään valolla iltaa vasten,
ämpäreihin rakennetaan jääkarjaa
hauraita sotilaita, kirkkain sydämin
kehitään auki kimmellystä,
johon yö laukeaa.
Kanavat ohenevat takapihoilla,
valtamerihöyryt juuttuvat perunamaihin,
laskuportit avoinna
lapsiparvi, portailla pyörivää lunta
märän villan ja talin hajussa, ajatuksesta
syttyvät oinaslyhdyt ja kaikki vuoden juhlat
vietetään tässä valossa.
_____________________________
Volodjan ikoni on taustapeilissä etääntyvä maisema, hopeaan syöpynyt
tumma läikkä. Äiti katsoo perään. Musta huivi, musta nuttu ja hame,
silmäkulmaan kohonnut käsi. Koti on kaukana.
Maan vetovoima suurempi, täällä ei kahviherne kasva.
Illalla Volodjan ikoniin syttyy tähti. Lunta putoilee hiljakseen.
Sydäntalvi
Talvipäivänseisauksen jälkeen joulu kiristää otettaan.
Hetket.
Sydäntalveksi me pannaan elukat nukkumaan,
ollaan läpeensä enkeleitä, lumen töissä.
Taivas on silmätön.
Jalanmittaisia päivän tunnit,
jää pehmenee silmissä ja sohjosta nousee laituri.
Kangastukset lähestyvät järven pintaa,
nurinkääntynyt saari takertuu lehtikujaan,
lastenvaunut rahisevat sorakäytävää rantaan,
joutuvat veneenkeulan halkaisemiksi.
Hämärää ei ehdi laskea, alkaa valjeta
ja valkenee
kuukausia vailla tähtiä.
Hikiset peitot omenapuun alla, hyttysverho.
Ne eivät ime sinistä vertasi. Et löydä kuuta
haaltuneelta taivaalta. Sinun on kuuma.
Maa-ampiaiset ovat kadottaneet kuningattarensa.
Pyörä luistaa märässä savessa, ehdit harkita hetken
ja loukkaat polvesi.
Kivet rikkovat taskut, tähdet näkevät
kun kaivat nenää. Olet pyhää heimoa.
Kun länsituuli laskee taivaan sormillesi,
kävelet sumukuun paisteessa,
lehtokotilot raksuvat jaloissa, ja odottamatta
maa alkaa kopista
käy kylmäksi kuin äidin poski,
kaikki mätäneminen lakkaa. Purjot ja omenat
säilyvät talven yli.
Taivaalta kerätään tähtiä, niiden valo
väännetään solmuun ja ripustetaan oksille.
Ympärilläsi näkyy valoilmioitä, katulamput
kasvattavat sädekehän. Se on merkki.
Liitupiirroksia Hän panee kalat satamaan valkoista,
johon kulta sekoaa, sampi-musta-tukki,
halkoo joenpohjan mutaa
murtoveden alapuolella
häilyy hiihtäjän sinervä varjo, pinnanylisen
mannerkesän tavoittamattomissa.
Toisin paikoin talvi valuu verkkokalvoille
jää täynnä pieniä pyöreitä reikiä
joista vesi kurkistaa, ukonputken kukinnot
räjähtävät aurinkoon
ja kuunvaihde kypsyy. Hän avaa maiseman
nopealla vedolla, johon väri putoaa.
Nuori rusakko
nousee aitaa vasten, valtava,
korvat ilmassa pieniä puita, päärynän karvasta vihreää
ja hieman pistoolinkiiltoa.
Harjun takana,
missä kohtaavat taivas ja ruis,
odottaa taivaanrantaan ankkuroitu laiva.
Päivänä, jona pilvet peittävät vuoren, sitä ei ole.
Hän pukeutuu sään mukaan,
kävelee rauhallisesti avoimelle paikalle
ja katsoo aurinkoon,
kunnes hiihtäjä hukkuu lumeen.
Puolet ajasta on yö,
lyö takanani ilmaa pehmein iskuin.
Silmin niinkuin kuu ja kirkas pilvi,
olemisen rajamaalla värisevä pyörre
sukeltaa takkisi alle. Lautaset välähtävät
katseen hämärästä, käännät kasvosi niskan taa.
Lumi ratisee jaloissa, valkea pöly nousee
ja laskee koskemattomalle hangelle.
Katseen rajalla oksanhahmoja.
Kiiriviä napsahduksia, palamisen jatkuva humina
kuin tuli hengittäisi puissa.
Sinäkö huusit?
Planeetat putoavat, pehmeä onneton ääni,
takkisi havina.
Sään tunto
Kirjontatyö.
Leijat tai kyyhkyset parveilevat käden päällä.
-
Täällä vaihtelevat sää ja onni,
taivaanhevonen suojelee meitä (ja poutapäiviä piisaa).
Näin helmikuulla taivaalla alkaa näkyä lentokoneita,
pajuihin puhkeavat hopeiset kissat.
Hankiyöt täyttyvät pöllömölyllä.
Yhden vie fasaani,
toisen sydämelle pesivä sorsa,
mutta sinut merkitsi huuhkaja omakseen.
Ehdin juuri hätiin kun se putosi oksaltaan,
siipivarjo aukeni takanasi, norsun korvat
ja kohta olisit lentänyt.
Ruoho viheltää jo,
ruusut tekevät paljasheteisiä kukkia.
Mitä siitä vaikka on talvi, isäni
aikoo nukkua kevääseen. Sydän lyö kerran tunnissa,
hitaasti, siilit kierivät rinnettä alas kävelytielle.
-
Äiti juo toista purkkia maitoa, lumi kinostuu oven eteen,
hevoset kootaan ja nostetaan trailerille.
Edessä on pitkä matka hiutaleita,
meitä tuntematon määränpää,
siksi suutelemme lakkaamatta kylmää rautaa,
lumeen sulaneita kengänjälkiä,
noidankehiin nousee talvivehnää,
vihreää kuin veri poskilla
kengän polttama
pihamaa, vaakasuora talviaurinko.
Varjoraidoilla istuu pöllöjä, paisteen eksyttämiä
kissanhenkiä. Takavasemmalle poistuvat
pesemättömät lapset, sineltyneet säärintamat
päätön ratsumies valkoisessa autossaan,
moottorisaha jolla sitä sahataan,
kaatuvaa valssia.
epilogi
Maaliskuu näyttää maata ruskealle kissalle,
jonka päälle loska kuortui ja jäätyi, siitä tuli symboli,
lyömäsoitin sydämelle.
Malli liikkuu hitaasti hämärässä.
Piirrämme katkeamatonta viivaa,
tavoitamme kättä, jumalaista sähköiskua
hiilen tuhrimaan sormenpäähän.
Hahmotelma sillasta aukaisee suunsa
ja paavi yhtyy huutoon.
Jäätie pettää
solahdat veteen, hylje metallikuoressa.
Olet toivonut tätä päivää,
lomarahaa, kahta kuuta.
Veden alla olet valmis.
Metalli sulaa, sokeritoppa,
makean veden lähde.
Valas kuolee ilmassa.
Sinä hengität veden alla,
korvat kurtistuvat kukkakaaleiksi, nupuiksi,
kääntyvät sisään, kaikukoppa laajenee,
sieraimet painuvat umpeen. Silmät pyöristyvät,
luomien paine hellittää
ja mustuaisaukko täyttää iirikset.
Kidusraot aukeavat taas
pari sormenleveyttä korvan taakse.
Nahka poimuttuu sormien väliin,
varpaat polkevat vettä
se värisee
epätoivo vastaa saappaista löytyvän hiekan määrää
kaikki johtuu valaista, traktorista
syvällä kevätvedessä
mutahiukkaset uivat ohi,
polkupyörät ruostuvat kiinni telineeseen,
takapyörät pyörivät vielä
ja hirven luut luovuttavat kalkkia veteen.
Laivat ajavat yli, raakkusukupolvet varttuvat.
Kuolleet meill’ on aina seuranamme,
tässäkin matalassa vedessä.
Kun ranta valaistaan, murheet väistyvät,
alkaa syreenieläinten aika.
_____________________________
Mitä noista kuusentaimista, kirvestä niille,
tahdon lehtipuita että ero on selvä,
vuodenaikoja, jyrkänteitä, olen kyllästynyt
pieniin yksityiskohtiin.
Kevätpäiväntasauksesta Helluntain kelmeeseen yöhön
Pohjoisnavalla alkaa puolen vuoden mittainen päivä.
Tasauspäivä
Pakkaskausi. Pori ritisee meren reunaan.
Sorsien vakaamattomat viipperät jäätyvät,
kierre syvenee. Joutsen kohmettuu koneeksi.
Tämä oli meren maa.
Oranssi pylväs kohoaa ilmakehän halki: tehtaiden savu silmikoi pilvistä liinoja,
ja taivaan kansi nousee korkealle, korkeammalle kuin
lentokone ilman kuoppaisella kulkutiellä, raskasta jäätä siivillään
se painaa kuononsa maata kohti.
Haistaako lentokone sargassomeren, toiveidemme tumman kaksosen,
jolle mikään ihme ei riitä.
Pian alkaa sataa pitkin pakkasen pintaa.
Maahan sulaa auringonmentäviä reikiä. Raiskauksesta syntyy jättiläisiä,
jotka kellorivit käsivarsillaan, askeleitaan varoen murtavat routaa.
Ennen pitkää tuuli nousee kananjaloilleen. Avaa suunsa ja nielaisee lentokoneen
yhdessä voimalinjan humahduksessa oman kielensä.
Sydänaika
Pihalla on suden jälkiä, lumessa parittain.
Syntyessäsi nukuit, joit kesäiltaa silmiäsi avaamatta,
piittaamatta maitokaarista pääsi päällä, vaapsahaistuhkasta,
jota lampusta satoi.
Sinä pidit ojassa lehmää, valkoista rotua,
sen sorkat sulivat aikaa myöten.
Minun nytjanyt ja nytmetsäni tarttuivat toisiinsa,
päivänkierto kasvoi aukiot umpeen.
Sarveinen liimasi hetkien universumeista
vuosipäiviä, seppeleitä, kransseja
roikkumaan ulko-oviin.
Ja sinusta tuli häkkilintu,
sudensulkasi surkastuivat, silmät alkoivat nähdä
kuinka suistamme pursuaa sanoja,
joihin totuus on ryöminyt sisään
ja kovertanut ne ontoiksi.
Ajan kanssa käperryt itseesi, ovi aukeaa sisäänpäin:
silloinkin on lokakuu, koivujen oksilla kyyneleitä,
haaksirikkoiset soutavat saarta.
Susi siunatkoon sinua, painakoon käpälänsä
päälakesi pehmeään paikkaan.
Susi hämmentäköön hämärää soppaa
korviesi käytäviin.
Vielä
on jatkettava haarniskan painon alla
kaksinkerroin, laulaen lumen ilosta. Laulaen,
köyhät ritarit laihat hukat peitsinään.
Sillä kevät pitenee, rospuuttokeli.
Ja minä olen tuulella sidottua tuhkaa, se menee henkeen
ja painaa mieltä.
Pääsiäinen
Kolme täyttä kourallista
maata sängylläsi.
Väsyimme polttamaan salviaa
ja siirryimme tupakkaan, munkkikahveihin
korkeilla paikoilla, nyt on auttamatta myöhä,
lintujen nelitoistatuntinen hysteria,
näköala järvelle,
maata sängylläsi
pukeutua mustaan samettiin, joka imee valon
auringosta, parin tunnin kuluttua alkaa hämärtää,
hartioita kivistää ja taskunpohjiin
tiivistyy valokiviä.
Rakeet pomppivat peltikatolla, palaa
myyttien kesä, sininen hyasintti valmupenkissä.
Paita ja lakana tummuvat karusellin ruostesateessa,
se poika, joka koivusta hyppäsi myllylampeen,
puolireiteen ulottuvan veden pintaan ei jäänyt karettakaan.
Lammen pohjassa täytyi olla reikä.
Nyt kun olet kuollut
ensimmäistä kertaa
on kuin olisit
tehnyt sitä aina.
Huhtikuun kala
Kuu pysyi taivaalla kaiken aikaa
planeetat vaihtuivat sen reunoilla
hämärä väheni ja kasvoi pimeää
ei tullut, tuli lunta.
Sitä kesti kolme kuukautta.
Jänis juoksi jälkiinsä.
Pihan reunalta putoaa rotko
se näkyy joka ikkunaan, mies pukeutuu
pää ja kädet piilossa paidan alla.
Sitä kesti kolme kuukautta.
Nyt tässä, olet kanssani helisemässä.
Sää sulaa sateeseen koivut valuvat, pellon sänkeä nyppii
kaksi harmaahaikaraa.
Helatorstai
Jonakin torstaiaamuna yhdeksän jälkeen
hirviö tulee vastaan ja peipposet hyppivät oksilla,
väri on vasta alkanut kuroa metsää umpeen.
Siinä sinä seisot, kutsuttuna, murhaajan nimeen.
Heinäkuun illan kahluuvalossa hirviö nousi laiturille.
Vesi oli lämmintä juoksevaa verta, sinistä
niinkuin aina.
Seisoit, vastaan panematta, lävistetyin silmin.
Kun aamu ei valkene,
kädet puutuvat suojalumen painosta,
metalli repeää, hirviö nukkuu.
Menolippu (Orivesi-Ancylusjärvi)
Kalojen puhe on meille kuulumatonta
tuntemattomia kurkkuäänteitä,
kehä, jonka kuplien poljento takoo ja huojuttaa,
laajenee yli ratapihan.
Ilma puristuu eteenpäin vyöryvä melodia,
vieras kieli, johon oratuomi puhkeaa.
Meitä painaa sama tuoksuva sumu, pintaan sukeltava juna,
jonka kiduksiin kävelemme kutsuttuina,
kevyt, tanssiva plankton. Paljaina
jalkojen terät.
Liinojen laskokset kiiltävät, kansiin naulatut
kukkaseppeleet, aseet ovat esillä,
kaivan omenasta kodan ja panen sen pyörimään.
Ratapenkoilla savuaa.
Valkoinen vanhuksennilkka kääntyy,
kantapää napsahtaa kiskon reunaan
ja sormet viuhtovat hetken tyhjää, kunnes
kynsiin kasvavat kastanjetit.
Sitten kun kaikki on mustaa, alan viheltää,
kuin juna kulkisi tunnelissa.
Kun se syöksyy vuorenkyljestä valoon
matkustajat taputtavat kalat takaisin.
_____________________________
Heinäsorsat halkovat lampea, ruisleivästä viistetty suiro,
päällä voinokareita. Avasin suuni ja haukkasin sorsista pienimmän,
nyt se vajoaa pinnan alle, ääntä päästämättä
renkaat leviävät rannan liejuun.
Mittumaari ja Koiran kuukausi.
Metsä palaa. Naistenviikon puolivälissä liekit sammuvat hetkellisesti.
Ruissudet sikiävät pellossa.
Lainajoki
Suden sisar vartoo saarella, vesi on kultaista tuuli kevyt.
Suden sisar vartoo vierellä tuuli kääntyy, vesi tummuu.
Syreenit, ristikit, harakankellot
kilajavat violettia.
Tyttö halkoo virtaa. Pyörteet tempovat pinnan alla.
Uit harsosääskien kanssa, köysi vyötäisillä.
Kun laituri savuttaa sinut,
nouset napanuoraa irottamatta,
ylhäältä sataa rautaa ja betonia,
tähdet tähtäävät kasvoihin.
Sinua on neuvottu varomaan sanoja. Tihentämään askeleita,
kun kaivinkoneet paljastavat hampaansa.
On syytä pelätä puomeihin törmäämistä.
Vastarannan uimari katoaa, sukeltaa alisen satamiin,
laivojen kansilla käärmekieppejä, talojen katoilla soraa.
Väylä on katkaistu kahta puolen, jalkojasi,
untasi vartioidaan. Veden alla
kivet jatkuvat, kilometripylväät pimeään
olet sielläkin kuin eksyksissä.
Meillä on kaskas
ja sillä suitset,
joki raskas ratsastaa.
Viisi kalaa kiukaan päällä
päivän reunaa patoaa.
Liljakuningas (kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen)
(lainaukset kuningasliljan “lilium regale”
alkuperäisen kasvupaikan kuvauksesta)
Näin merellä palavan, kaukaa,
siellä poltettiin kuningasta
jota ei ollutkaan.
Näin merellä
jota ei ollutkaan
hanhet kääntyivät takaisin
etelään, näin
jalalla koreasti
laaksoissa käsillä seisten.
I
“...kotoisin autiomaan kaltaisesta laaksosta,
jota ympäröivät lumihuippuiset vuoret.”
Maan alla portaat liikkuvat,
koirat istuvat hievahtamatta,
aikuiset lukevat kirjoja,
joiden kannet on suojattu säältä.
“Kesän kuumuus on pelottavaa, talven kylmyys ankaraa
kaikkina vuodenaikoina,
laakso on alttiina
myrskynpuuskille, jotka estävät
ihmisten ja eläinten etenemisen.”
II
Yksi meistä jäi jälkeen kiinni
näkemisen nalkkiin kuin ketunrautoihin
ja päivä putosi langan varaan, kaiken pimeää yötä
henget häiläsivät nurkkia umpeen.
Päättömät ja lattapäiset liikkuivat huoneissa
elävien lailla.
Hän panee silmät kiinni, herätyskellon paitansa alle,
on nukkuva lapsi, unessa kuollut
ja antaa kellon soida.
III
Suurenmoinen uimakoulu kaloille, jotka hiekalla lentäessään
uskovat meren saapuvan kello kuusi haavat itkevät tuulta
ja mustarastaat matkivat haapoja, kun vesi palaa kuohuen
ja visertäen hän on kantanut kylmää lammasta koko päivän
viimeisen talvisen viiman niemelle työntyvän myrskyn nenään
lauma hullaantui kaikki täydet ojat ja lammet ja uimarannan l
astenallas pullollaan lampaita, haavat itkevät tuulta, mustarastaat
matkivat haapoja, vesi palaa kuohuen ja visertäen kello kuusi
hän ui, kalat
yhä syvemmälle.
Tästä on lintu mennyt, sinä sanot.
Mennyt ja jättänyt
ilmaan aukon.
Minä luulen että lintu
on tulossa vasta.
Kuuletko sateen,
jalkojesi päällä makaa punainen koira,
lentokone syttyy kämmeneltäsi.
Nyt kun makaat auringossa
kukkulan alla virtaa vanha joki:
et enää saa maata yöllä, et taivasta
päivällä jäät roikkumaan ilmaan, kirkas
planeetta, linnunsilmäkivi.
Tarvitset eläimiä, kasveja, lankaa ja leikkijän
jolla on pihlajan kuva.
I
Kävelytät talutushihnaa vesisateessa,
tässä on tilaa lentokoneiden laskeutua.
Kaivat koiranhampaita ruotakuoppiin.
Teet lentokoneille lehdon.
Sinä sukellat töyräältä, alitat kyitä.
Olet kuullut niistä, jotka uivat delfiinien kanssa.
Laatokan vesi on mustaa, veneet selällään kirjavia.
Ohra lakoaa viljakuvioiksi, merkitystä täynnä
jää puimatta.
Sinut on sijoitettu ruusupensaan varjoon,
osittain läpinäkyvänä, rävähtämättä silmät ja kädet
vangittu pölynkaltaiseen valoon.
Pihlaja, jonka kuumuus on unohtanut, täynnä lintuja
se tanssii kaksoselleen
läpi vuosisadoiksi pysähtyneen iltapäivän.
II
En tuntenut miestä, joka sytytti tulen.
Se levisi vajasta vajaan, taloihin kauempana rannasta
ja siltoihin joen yllä.
En tuntenut, mies viskasi kalan kasvoilleni.
Maisema näyttää aiempaa tilavammalta.
Vihreä ruoho rajaa mustia neliöitä.
Ajattelen pelilautaa, ja heti
kala läiskähtää poskeen.
Tuhkalautat liikkuvat alavirtaan, pitävät siltojen muodon,
kunnes osuvat akanvirtaan ja pari lautaa
tuhkaa palaa luokseni.
Tunnen vasteen sormissa,
kun nostan likaisen käden vedestä.
III
Joki liikkuu, jokin, joen jumala. Pysyttele valppaana,
sinuun pannaan maailman kuvaa
työntö työnnöltä tarkempaa:
Hellaa on siinä missä leppymättä
paistetaan jauhettua lihaa ja kun jäästä on päästy,
lyhtyjen heijastukset
(vaipuvat-tummaan-veteen)
IV
Pitkäranta viisitoista neljäkymmentäviisi
alkaa ajelehtia.
Sinä olet minun tuttuni
kun nousen yön selkään
unohdan epämukavuuden ja putoamisen pelon,
sillä pimeä on hyvä hevonen.
Sinä olet minun tuttuni, käsieni kaima
Aurinko sulatti asfaltin, se tarttui paljaisiin jalkoihin.
Sitten valot sammuivat ja näimme jumalat.
Rannat ohenevat tyveninä öinä, varjoihin haaltuu reikiä.
Tähdet ajelehtivat veden alla, ilman loppua korkeammalla.
Putoat kallio allasi, katsot taivasta. Käärmeenkantaja,
levität mielen kun reidet.
Sinä vaihdoit lampun, herätit
kuvusta riippuvan lepakon.
Järvi syntyy silmänräpäyksessä, mastojen salot kukitetaan.
Maailmasta tulee sinulle totta. Pilvet tunkevat silmiin,
tuuli ravistelee kuuloluita. Jalat mustuvat, uudet kasvavat
vihreää, nyt olet koti, kullan kallis,
et erotu portaiden ruohosta.
Ja yö on kristallia, yö on sokeria. Se sulaa ikkunaan.
Kaukana syvyyksien päällä on hauska hyppiä veneessä,
kunnes se keikahtaa.
Veden selkä on harmaa veneen selkä
harmaa, eikä rantaa näy.
Mennätalven lumi
Se on ilmassa Francois,
ja vedessä, se tulee takaa
ja sitä on edessä
Toisto lyö lasit säpäleiksi.
Vesi lyhentää raajat,
taittaa outoon kulmaan
ja avaruus alkaa lähestyä.
Ojan pohjalla hohtaa valkoinen rasti,
öisiä ylilentoja.
Siivenjäljet lumessa, sieltä se tulee
kesä, mätäkuun miehevä sää. Matalaa vettä
mielen syvänteessä
tuuli käy pitkäkseen,
tietää tarkkaan milloin luonnonvoiman
on paras panna maata
(toisina aikoina paremmin
sopii salaattia kasvattaa
uumoilla pianko taivaalta
makkaranpätkiä sataa)
meille jää lentokone
ilmatielle unohtunut aave:
jotkut pysyvät kevyinä pitkään
kääntävät taivaalla kylkeä
ja kaikki kantaa, Francois,
ulko-oven eteen pannaan harja.
